Tämä siis kommenttina Sediksen välittämään blogietiikka-merkintään.

Kenelle kirjoitan?

Yhtäältä — ja tavallaan ensisijaisesti — itselleni, sillä en viitsi tuhlata vapaa-aikaani johonkin, mistä en nauti. Pelkästä velvollisuudentunnosta en siis jaksa blogata. Olen yrittänyt sitä, mutta epäonnistuin. Sitä paitsi on turhauttavaa suoltaa tavaraa, jos sitä ei lueta.

Toisekseen kirjoitan tietenkin lukijoille, jotka voisi ehkä jakaa kahteen ryhmään, tuttuihin ja tuntemattomiin. Tutuille löpertelen arkielämästäni, ja odotan heidän saavan jotain irti jopa pahimmasta haircuttaamisesta. Tähän liittyen joskus taisin jopa perustella, miksi puhuttelen blogissani lukijaa niin kuin puhuttelen.

Toisaalta yritän välillä kirjoittaa merkintöjä, joista olisi hyötyä satunnaiselle googlaajalle. Vertailumielipiteitä elokuvista, taustatietopläjäyksiä standupista, mitä nyt milloinkin. Minulla ei ole mitään aavistusta, täyttääkö tämä kakkoskategoria tarkoituksensa.

Millaisia arvoja asetan bloggaamiselleni?

Tosiasioissa pitäytyminen kohoaa listan ykköseksi, kirjoitinhan joskus itselleni linjapaperin korjauksien tekemisestä (okei, ei täsmälleen sama asia, mutta sama postinumero kuitenkin). Läpinäkyvyys on minusta hyvä journalistinen kriteeri, joten olen pyrkinyt suosimaan sitä. Kohde on tosin yleensä ollut joko jokin joukkoviestin tai omat toimittamiseni. Harvemmin niin, että olisin luonut kriittisen silmäyksen omiin blogimerkintöihini.

Vapaa ilmaisu ja vastuullisuus lienevät saman kolikon kaksi puolta, ja muille tuotetun harmin minimoiminen liittyy tässä yhteydessä vastuullisuuteen. Suoraan sanottuna en ole blogatessa vielä erityisemmin törmännyt tilanteeseen, jossa olisin joutunut harkitsemaan jutun julkaisemista, koska se voisi vahingoittaa muita. Niin on kyllä tapahtunut aiemmin, ja silloin päätin minimoida harmin ja rajoittaa ilmaisuani.

Etiketistä en laajemmin huoli, ainakaan jos sillä tarkoitetaan itseilmaisun poliittista korrektiutta. Pyrin käyttämään lähdeviitteitä tarvittaessa.

Onko bloggaajilla kategorinen imperatiivi?

Ei.

Erilaisuus on rikkautta. Minä ainakin nautin erilaisista blogeista ja kirjoittajista. Osa on eksakteja, osa ei. Osa editoi, osa ei. Osa linkkaa, osa ei. Osa kirjoittaa kaikesta, osa ei. Osa on totuudenmukaisia, osa ei. Lain sallimissa rajoissa itseään saa ilmaista miten haluaa, missä yhteydessä haluaa. Käsitykseni mukaan laki ei erottele toimittajien ja lukijoiden, virkamiesten ja toimitusjohtajien, bloggaajien ja päiväkirjailijoiden välillä.

Mikä on blogien yhteiskunnallinen rooli?

Kuten jo mainitsinkin, ensisijaisesti blogit ovat mielestäni itseilmaisua. Niillä ei siis tarvitse olla sen kummempaa ”yhteiskunnallista merkitystä”, ainakaan sen kummempaa kuin mitä on kahvipöytäkeskusteluilla.

Toisaalta ne voivat paikata erinomaisesti valtamedian puutteita ja valaista niiden sokeita pisteitä. Ne voisivat olla erinomainen työkalu parlamentarismin edistämiseksi — minulla ei ainakaan ole intoa käydä läpi kunnanvaltuuston kokouslistoja ja katsoa, mitä kukakin on missäkin asiassa äänestänyt. Sen sijaan hyvin kirjoitettua poliitikon päiväkirjaa seuraan mieluusti.

En oikein jaksa uskoa, että blogit voisivat Suomen kokoisella kieli- ja markkina-alueella syrjäyttää kaupalliset viestimet. Bloggaamisen merkitys joukkoviestintänä voi kyllä korostua, mutta niin kauan kuin tästä ei makseta, se pysyy omalla tavallaan eliittien mediana. (Voisin tässä välissä lähettää mummille, mutta tuskin hän tätä lukee.)

Miksi bloggaan?

Palaan jälleen alkuun: koska nautin siitä. Okei, välillä nautin vähemmän, mutta silloin myös bloggaan vähemmän. Aloitin anekdooteilla, koska höpöttelen levottomia muutenkin. Pidin matkapäiväkirjaa, koska se vaikutti kätevältä tavalta dokumentoida eloani. Kirjaan ylös mielipiteitäni elokuvista, jotta voisin myöhemmin tarkistaa mitä mieltä olin.

Yleisemminkin kirjoitan siksi, että voisin lukea itsestäni jälkeenpäin. Työssäni en dokumentoi itseäni ainakaan muuten kuin vahingossa, sillä se menisi varmaan jo hiukkasen narsismin puolelle. Vepissä teen sitä riemulla. Selailin viikolla ensimmäisiä merkintöjäni, jotka eivät kylläkään ole enää aikajärjestyksessä. Hämmästyin huomatessani, miten erilainen tyylini silloin oli. Olenko muuttunut kahdessa vuodessa noin paljon, vai olenko vain kirjoittanut ulos sen osan minusta, joka pohti vaahtomuovipippeleitä? Kaikki tuo tarkoittaa sitä, että en ole asettanut bloggaamiselleni mitään tiettyä tavoitetta, jonka voisin saavuttaa.

Paitsi jos saan kirjasopimuksen, kuten Belle.

Tai jo joku alkaa maksaa bloggaamisesta.

Tai jos voitan lotossa ja pääsen perustamaan sen aikakauslehden.