En ymmärrä mitä tarkoittaa ”kaiken voi korvata – paitsi elämän”

Kuvakaappaus Pohjolan nettisivuista

Pohjolalla on mainoskampanja, jonka ytimessä olevaa lausetta en tajua: Kaiken voi korvata. Paitsi elämän.

Luulen, että sillä halutaan sanoa ”koska elämää ei voi korvata, kannattaa elää täysillä ja maksaa vakuutuksesta, joka korvaa mahdolliset vahingot”.

Fine, mutta minun luentani tuosta on ”kuolet joka tapauksessa eikä sitä voi rahalla paikata”.

Koska niinhän siinä lukee: elämää ei voi korvata. Outo asia vakuutusyhtiön sanottavaksi, vaikka onkin teknisesti ottaen totta!

Olen melko varma, ettei tämä ole toivottu tulkinta. Lisäksi oletan, että mainoslausetta on mietitty pitkään ja hartaasti ja että minua fiksummat copywriterit ovat viilanneet ilmauksen kuntoon staccatopistettä myöten.

Silti: too clever by half?

Remarkable 2 tunnistaa käsialan mahtavan hyvin

E-ink-muistikirja Remarkable 2 on hieno laite, joskin törkeän kallis – kynän kanssa se maksaa 450 euroa. Onko se hintansa väärti? Paha sanoa, mutta yksi asia siinä toimii todella hyvin, nimittäin käsialan tunnistus.

Tältä näytti eilen julkaisemani blogaus muistivihkossa:

Tällaista jälkeä tekstintunnistus teki:

Applen random-tunnari on kiva idea, mutta aiheuttaa harmaita hiuksia. Esimerkiksi Tidal niin rekisteröityminen sujui Apple 11): 15 helposti, mutta kun tuli aika saattaa Tidal käyttäjätunnus HEOS- sovellukseen, ei iphone osannut tarjota kuin alkuperäistä Apple (D: tä _se ei enää muistanut satunnaisen tilin tietoja. Vai johtuuko se sitä, että olen poistanut iCloudin salasana managerin käytöstä ja korvannut sen

Muokkasin tekstiä vielä jonkin verran, mutta en kirjoittanut sitä kokonaan uusiksi. Tältä näytti lopullinen versio:

Applen random-tunnari on kiva idea, mutta aiheuttaa harmaita hiuksia. Esimerkiksi Tidaliin rekisteröityminen sujui Apple ID:llä helposti, mutta kun yritin lisätä saman tunnarin HEOS-sovellukseen, ei iPhone osannut tarjota kuin alkuperäistä Apple ID:tä – se ei enää muistanut satunnaisen tilin tietoja. Vai johtuuko se sitä, että olen poistanut iCloudin salasana managerinkäytöstä ja korvannut sen

Minulle tarkkuus on riittävä, etenkin kun Remarkablella kirjoittaminen ei vaadi erityistä pinnistelyä, vaan suhruttelen jotakuin samalla tarkkuudella kuin paperillekin.

Siirryin Androidista iPhoneen ja melkein kaikki on ihanasti

Olen käyttänyt Android-puhelimia 11 vuotta, mutta tänä kesänä ostin elämäni ensimmäisen iPhonen. Vaihdoin järjestelmää, koska Applen rauta on niin ylivoimaista – samoin kuin softan integrointi, etenkin useiden eri laitteiden välisessä yhteistoiminnassa. Tiedot siirtyvät automaattisesti puhelimen, läppärin ja iPadin välillä.

Olen tähän asti käyttänyt ristiin usean eri järjestelmän laitteita. Päivittäiskoneeni on Mac, mutta olkkarin pelikone pyörittää Windowsia ja palvelimissa sekä Raspberry Pissä (miten se taivutetaan monikossa?) hurisee Ubuntun makuinen Linux. En halua, että tietoni ovat jumissa vain yhden palveluntarjoajan järjestelmissä, koska silloin vaihtaminen toiseen systeemiin käy työlääksi.

Koska melkein kaikki toimii iOS:ssä hyvin, muutama puute ärsyttää suhteettoman paljon. Applen random-tunnari on kiva idea, mutta aiheuttaa harmaita hiuksia. Esimerkiksi Tidaliin rekisteröityminen sujui Apple ID:llä helposti, mutta kun yritin lisätä saman tunnarin HEOS-sovellukseen, ei iPhone osannut tarjota kuin alkuperäistä Apple ID:tä – se ei enää muistanut satunnaisen tilin tietoja. Vai johtuuko se sitä, että olen poistanut iCloudin salasanamanagerin käytöstä ja korvannut sen Bitwardenilla? Jos niin on, sitä ei voi päätellä mistään.

Sisäänkirjautuminen ei onnistu siksikään, että tunnusta luodessa iOS huolehti sekä satunnaisen käyttäjätunnuksen että salasanan luomisesta, eikä jälkimmäistä ole täten tallennettu mihinkään. (Samalla tavalla toimisi toki myös login with Google ja oikeastaan kaikki muutkin palvelut, koska koko ajatuksena on, ettei luoda jälleen yhtä uutta salasanaa uuteen palveluun, vaan hoidetaan tunnistautuminen olemassaolevilla tunnuksilla.)

Kaipaan edelleen Androidin muokattavuutta. Etenkin widgetit ovat iOS: ssä hyödyttömiä, koska niiden kokoa työpöydällä ei voi käytännössä muokata. Tahtoisin kalenteri- ja tehtävälistoista widgetit, joista näkee yhdellä silmäyksellä tämän ja tulevien päivien tuolistat. (Kalenterissa voi olla 5 tapahtumaa ja Todoistissa 15.) Nykyisellään widgetistä näkee pari-kolme kohtaa ja loppuja varten minun on käynnistettävä sovellus, mikä syö koko widgetin idean.

Ymmärrän, että iOS:n jäykkyys on myös sen keskeinen vahvuus – käyttäjä ei pysty sössimään kovin pahasti, vaikka tekisi mitä. Muttä tässä mielen polkupyörässä on vain yksi vaihde. Se ei kasva käyttäjän mukana, vaan huolehtii kaikin voimin siitä, että vauhti ei kasva liian kovaksi.

Nyt saan television päälle yhtä nappia painamalla

Vihdoinkin minulla on makuuhuoneessa nappi, jota painamalla saa television päälle ja pois päältä. Se on vaatinut muutaman kuukauden säätämisen. Kyseessä on nimittäin Aqaran Zigbee-protokollaa käyttävä nappi, joka lähettää langattomasti tiedon siitä, kun nappia painetaan.

Tiedon vastaanottaa toisessa huoneessa oleva Conbee II -tikku. Se on kiinni Raspberry Pi -koneessa, jossa pyörii Home Assistant -ohjelmisto. Kun Home Assistant huomaa nappia painetun, se lähettää langattoman verkon kautta tiedon makuuhuoneessa olevaan Broadlink RM Mini 3 -infrapunalähettimeen, joka blastaa virrat päälle -käskyn telkkaria kohti.

Tämä kaikki toimi ainakin vielä äsken kun testasin.

Tätä ennen telkkariin sai virrat käyttämällä puhelimessa pyörivää Home Assistant -sovellusta. Se toimii toki vieläkin, mutta olin kuullut nimettömiltä tahoilta haaveilua napista, jota painamalla televisio menisi päälle. Totta kai! Hoidetaan, hoidetaan.

Uudessa prosessissa on pari potentiaalista heikkoutta. Conbee II:n ja Home Assistantin yhteispeli vaatii tällä hetkellä sitä, että käyn käsin tappamassa yhden deCONZ-prosessin aina bootin jälkeen. Eli jos katkaisen olkkarista tai Raspberry Pistä virrat, viereisessä huoneessa telkkarin kaukosäädin lakkaa toimimasta. Tai jos wlan-tukiasemat jumittaa, ei olohuoneen Raspberry Pi saa lähetettyä komentoa makuuhuoneen IR-toistimelle.

Mutta! Joka tapauksessa nyt makuuhuoneessa on nappi, jota painamalla telkkariin saa virrat.

Napin etäisyys telkkarin omasta virtapainikkeesta on silmämääräisesti arvioituna 30 cm.

Julistan Pocket-konkurssin

Minulla on tapana jemmata Pocket-sovellukseen satamäärin artikkeleita myöhemmin luettavaksi. Varsin paljon niitä tuleekin luettua, mutta näin vuoden vaihtuessa on hyvä hetki julistaa Pocket-konkurssi ja aloittaa alusta.

Kuvakaappaus hetkeä ennen kuin painoin arkistoi-nappia:

Pitäisi kai tehdä sama myös podcast-sovelluksessa (83 tuntia ei suinkaan sisällä kaikkia ladattuja jaksoja, vain ne jotka olen jo asettanut kuuntelujonoon), mutta en… vain… pysty…

Joulukalenterin 24. luukku

Crossing oneself is ritualistic […] the soccer player then performs on the field as if he and his team alone determined the outcome of the game, which is to say that—in a sense—he performs as if God didn’t exist after all. In “How God Becomes Real,” Luhrmann calls this the art of possessing “flexible ontologies,” because “people may talk as if the gods are straightforwardly real, but they don’t act that way.” A driver who prays that the car will stop without his using the brakes “would seem mad, not devout.” The real world, dependent on the laws of physics, runs easily alongside a highly elaborated and imagined belief-world, which shares several of the properties of fiction-making and fiction-reading. The Vineyard believers, Luhrmann discovered, learn how to “pretend that God is present and to make believe that he is talking back like the very best of buddies.” As with a fictional character, this God is at once absolutely real and not quite real. Luhrmann likens the capacity for imaginative absorption to being “engrossed in good magical fiction of the Harry Potter kind.” One of the spiritual guidebooks she consults suggests that worshippers relate to God not as an “Author,” a view that will make you “go mad or despair,” but as a “character.”

Does Knowing God Just Take Practice?

Joulukalenterin 23. luukku

Within ten minutes of opening his 1977 album Bat Out of Hell, here are the feelings that performer Meat Loaf has already felt to completion:

  • Desire
  • Anguish
  • Desperation
  • Perfect, adolescent faith in the attachments of the flesh
  • Motorcycle—not classically a feeling, no, but what else can be said about the lyric “I’m gonna hit the highway like a battering ram/ on a silver-black phantom bike” except that it encapsulates the feeling of Motorcycle—that is to say, motorcycle-qua-motorcycle, the Springsteenian motorcycle, the emblem of masculine longing to get out?

That’s five feelings, more than I allow myself to feel on a good day, and he cranks them out one after another in the span of a single song! And as if that weren’t a severe enough display of emotional generosity, he’s still got six songs to go! This is the way Meat Loaf drives me to speak: in exclamations, in exhortations, with my hands full of my interlocutor’s shoulders because nothing on the planet is more important or destructive than human sentiment.

It’s Time to Let Meat Loaf Into Your Embarrassing Little Heart

Joulukalenterin 22. luukku

In addition to being scandalous and sexually explicit, these cases demonstrate that medieval people spoke frankly and openly about their sex lives, in a way that we may not have imagined. They show how male family members, housemates, and neighbors not only discussed, viewed, and compared each other’s genitals but even held and stroked them in church court–sanctioned hand jobs.

The Distinguished Medieval Penis Investigators