Minulla on tapana jemmata Pocket-sovellukseen satamäärin artikkeleita myöhemmin luettavaksi. Varsin paljon niitä tuleekin luettua, mutta näin vuoden vaihtuessa on hyvä hetki julistaa Pocket-konkurssi ja aloittaa alusta.

Kuvakaappaus hetkeä ennen kuin painoin arkistoi-nappia:

Pitäisi kai tehdä sama myös podcast-sovelluksessa (83 tuntia ei suinkaan sisällä kaikkia ladattuja jaksoja, vain ne jotka olen jo asettanut kuuntelujonoon), mutta en… vain… pysty…

1. Tyler Cowenin podcast on aina kuuntelemisen (kokeilemisen) arvoinen, oli vieraana kuka hyvänsä. Mutta kun vieras on poikkeuksellinen, lopputulokset ovat huikeita. Taannoisista jaksoista erityissuosituksen ansaitsee Michelle Dawson, jota kuunnellessa opin paljon autismikirjosta.
2. Tunnen (lievää) syyllisyyttä verkkoshoppailustani, mutta silti ja juuri siksi ihastelin Planet Moneyn jaksoa siitä miksi kiinalaiset verkkokaupat voivat postittaa tavaraa rikollisen halvalla ympäri maailmaa.
3. This American Lifen suosikkijaksoissani yhdistyy huvittavuus ja Vakava Asia™ ja kun poikkeuksellisesta höyhenryöstöstä kertovassa jaksossa mainittiin, miten rosmo oli luonut koneelleen tiedoston nimeltä PlanforMuseumInvasion.doc, tiesin että nyt on luvassa Hyvää Kamaa™
4. En ollut jostain syystä kunnolla tutustunut Yasir Gailyn uraan, joten Henry Lehdon Takaisin kirjoituspöydälle -koomikkohaastattelupodcastin jakso oli oikein valaiseva.

Jouluaattona ilmoitin olevani seuraavat pari päivää internetin ulottumattomissa, ainakin melkein.

Kytkin automaattipäivitykset pois ja mobiilidatan pois käytöstä. Ideana oli, että sovellukset eivät houkuttelisi klikkaamaan vahingossa. Älykellonkin jätin kotiin, jottei tulisi vahingon sitä vilkuiltua. Pikaviestit saivat jäädä. Latasin Kindleen kymmenen kiinnostavaa artikkelia, mutta päädyin jättämään senkin kotiin ja pakkasin reppuun sen sijaan kolme romaania.

Sietämättömän snobistista, koska se viestii jotain, mutta mitä? Että pärjään ilman tätä halpahintaista mediaa, että  minulla on parempaakin tekemistä? Ehkä. Omalla kohdallani ajattelin myös sitä, että kun normaalisti lonuan internetissä koko ajan, niin poikkeama on jotenkin selitettävä.

Okei, snobismia se oli.

Olin loppujen lopuksi poissa vain 1,5 vuorokautta. Tuon aikaa luin kotimaista proosaa ja vietin joulujuhlaa. Oliko minun helpompi keskittyä niihin, kun internet ei ollut koko ajan kerjäämässä huomiota? Ehkä.

Huomasin että halusin jakaa sitaatteja kirjoista ja ottamiani valokuvia.

En kaivannut vuorovaikutusta. En kaivannut minulle epämääräisesti suunnattuja ”sinua saattaisi kiinnostaa” tai ”osallistu tähän keskusteluun” -viestejä.

En kaivannut joukkoviestintää. (Yhtään henkkoht-viestiä ei muuten tullut.)

Mutta halusin jakaa löytöni muille. Minulle riitti, että saatoin  kuvitella niiden synnyttäneen jonkinlaisia reaktioita. Tyhmät valokuvani ovat ehkä selkein esimerkki. Niiden kuvateksti virittää tulkitsemaan kuvan jollain tavalla ja reaktioista yritän arvailla, tulkinko ymmärretyksi.

Joka siis tarkoittaa ”ajattelevatko muut samalla tavalla kuin minä”. Ehkä siinä sitten on jotain lohdullista, yksinäisyyttä lievittävää. En tiedä.

Halusin pull-internetin, en push-internetiä. Halusin luvan käydä etsimässä itseäni kiinnostavia asioita ja julkaisemassa niitä myös, mutta samalla luvan pysytellä kaiken muun ulkopuolella.

Kertonee jonkinlaisesta persoonallisuushäiriöstä, että yleensäkään kuvittelen internetin eli toisten ihmisten kaipaavan älyllistä kontribuutiotani mitä erilaisimpiin asioihin. Etenkin kun yleensä panokseni on ölinää ja puujalkavitsejä.

Mutta kyllä offline-lupauksesta oli apua. Sen ilmoittaminen julkisesti oli myös eräänlainen psyykkinen apuväline: olen sanonut tämän asian julkisesti, joten se on  totta ja velvoittaa minua eri tavalla kuin jos olisin jättänyt sen vain pääni sisälle lillumaan.

Tosiaan: 1,5 vuorokautta. Mitätön aika, jonka mainitseminen saavutuksena lienee patologian selkein merkki. Ensin tuli Facebook- ja Twitter-ilmoituksia, jotka pyyhkäisin piiloon. Muutamaa ilmoitusta myöhemmin kävin katsomassa yhden asian (taisi olla Feministiryhmästä, kun olin juuri lukenut Jezebelin jutun ja mietin että niinköhän se oli käyty linkkaamassa sinne), ja sen jälkeen oli helppoa katsoa omat ilmoitukset muutenkin läpi ja sitten peli oli menetetty.

Tämän blogauksen kirjoitin kuitenkin kännykän muistiin, koska anoppilan wlan tökkii.

Kävin eilen keskustelun erään nettijulkaisun asiasanoja edustavan Twitter-tilin kanssa. Keskustelun aiheena oli se, että asiasanatwitteristi (mukamas) tunsi olonsa mustasukkaiseksi, koska kerroin pitäväni asldkfjahshfasldfk­jahsldkjfahlksjdflaks­jdhlfakjshdlfkajrnn­jknaclkvanlkf­jndsflakjer-urlista enemmän.

Tapahtuma voidaan tiivistää kahteen kohtaan:

1. rakastan internetiä
2. asiaa on hieman hankala selittää ulkopuolisille

Minut löytää Snapchatista tämän kuvakkeen avulla:

Facebookissa kysyttiin seuraavaa:

Olenko väärässä, jos mielestäni graafisten emojien käyttö on sama kuin latoisi Comic Sansilla?

Kiinnostava kysymys. Koska tämä on minun blogini, ajattelin ensin vastata toiseen kysymykseen.

Nythän on niin, että en ole käyttänyt hymiöitä pian pariinkymmeneen vuoteen. Ne ovat ärsyttäviä kilkuttimia, joiden käyttö on kääntynyt itseään vastaan.

Toteava lause, jota seuraa hymiö, ei tunnu vähemmän töykeältä kuin hymiötön versio. Itse asiassa siitä tulee päinvastainen olo: kirjoittaja tietää, että lause voi näyttäytyä loukkaavana, mutta sen sijaan että miettisi paremman tavan ilmaista saman asian, hän liimaa lausen häntään pari välimerkkiä ja jättää asian siihen.

Se on hanurista.

Sen sijaan emojit — siis nämä 🙌💈🐙 — ovat aivan eri epeleitä ja mahtavia juuri siksi, että niistä ei ota pirukaan selvää. Emojit ovat kuvakirjoitusta, joka operoi toisenlaisella abstraktiotasolla kuin kirjoitettu kieli. Kuvakirjoitus on ikonista eli merkit muistuttavat kohteita, joihin ne viittaavat.

Siksi kuvakirjoituksella on varsin hankalaa ellei tyystin mahdotonta ilmaista ajatuksia kuten ”toisinaan täällä sataa” tai ”kaikki lyhytkarvaiset koirat”. Kirjoittamalla se käy aika helposti.

Tästä liiallisesta tarkkuudesta seuraa paradoksaalisesti, että emojit ovat aina epätarkkoja. Yleensä munakoiso-emojilla 🍆 ei tarkoiteta munakoisoa vaan kikkeliä tai muuta fallista sojotinta. Koska emojit ovat epäselviä eli moniselitteisiä, niiden tulkitseminen vaatii mielikuvitusta niin lähettäjältä kuin vastaanottajalta ja on täysin mahdollista, että kumpikaan ei ymmärrä mitä toinen on tarkoittanut.

Miten hienoa!

Osin näistä syistä olen lisännyt Twitterissä nimeni perään kahvikupposen. En ole aivan varma, mikä ero on nimillä ”Olli Sulopuisto” ja ”Olli Sulopuisto ☕️”, mutta kiistatta jonkinlainen ero siinä on.

Noin muuten olen sitä mieltä, että emojien käyttö ei ole sama asia kuin Comic Sansilla ladottu teksti, koska emojien ulkoasu vaihtelee vekottimen mukaan. Joillain käyttäjillä emojit näyttävät Comic Sansilta, toisilla Helveticalta. (Okei, Arialilta.)

1/3 Twitterin tiiviydellä on etunsa, mutta entä jos jutusta tulee liian pitkä yhteen viestiin?

— Olli Sulopuisto ☕ (@osulop) October 25, 2014

2/3 Siinä tapauksessa pieni possukyljys (vai miten itse kääntäisit Little Pork Chopin?) pilkkoo läpän sopiviin, 140-merkkisiin palasiin.

— Olli Sulopuisto ☕ (@osulop) October 25, 2014

3/3 Se on Dave Winerin kehittämä julkaisutyökalu, joka löytyy osoitteesta http://t.co/QwBba9uqSL

— Olli Sulopuisto ☕ (@osulop) October 25, 2014

Jos käytät Twitteriä, mutta et seuraa nimimerkillä @salanyymi julkaisevaa hahmoa (avainsanat leikkisä, intertekstuaalinen, hyperpaikallinen ja himokas), on elämässäsi aukko. Se kannattaa tukkia välittömästi näillä kahdella niksillä:

1. lisää hänet seurattavien listalle
2. jatka tämän sivun lukemista, koska sieltä tulee ihan justiinsa vastaan @salanyymin haastattelu

Jutustelimme eli kirjoitimme haastattelun Google Hangoutsissa parin kuukauden kuluessa, mutta taianomaisen editointini ansiosta sitä ei juuri huomaa.

Älä pane pic.twitter.com/htsWrt9Xpl

— salanyymi (@salanyymi) May 26, 2014

Heti alkuun kuumottava grillaus, jonka tarkoitus ilmeisestikin on paitsi kaivaa mun onnistunein tweetti, myös syväluodata mut psykologisesti. Olenko sitä tyyppiä, joka pyydettäessä valitsemaan paras yksilö neljästätuhannesta ei ole tyytyväinen ennen kuin on käynyt ne kaikki läpi? Lyhyesti: olen. En aio kuitenkaan käydä niitä kaikkia läpi, vaan mainitsen muutamia jotka tulivat mieleeni.

Kulttuuriviittausten viljely ollut aina sydäntä lähellä, kuten tämä viittaus Korttipakkaan,

Kuten huomaatte, herra sotatuomari, Twitter on minulle baarijakkara, psykoterapeutin istunto ja onnellinen parisuhde.

— salanyymi (@salanyymi) March 10, 2014

tai tämä Tabermann-pastissi:

Ja sitten vähän Tabermann style ja niin kuin aurinko seisoo taivaan kannella kesäpäivänseisauksen hetkellä / niin minä seison sinussa

— salanyymi (@salanyymi) March 20, 2014

Piti vielä kaivaa pari hetkestä syntynyttä runoa, joista pidän erityisesti. Ensimmäiset kertovat pastan valmistuksesta maailmassa, jossa ajatukset ovat jossain muualla, viimeinen kertoo matkasta vappubileisiin bussissa 23. En analysoi niitä sen kummemmin.

tänään Fontanan korkki jäi pöydälle ja pastani kiehui yli kun piti tulla kertomaan twitteriin miten sulla on niin rivo syli

— salanyymi (@salanyymi) March 16, 2014

eniten jumaloin sinussa: kekseliäät tapasi pyytää avioeroa ostit kaupasta parmigiano reggianoa etkä pecorino romanoa

— salanyymi (@salanyymi) March 16, 2014

Bussi täynnä muita Pää täynnä itseä Reppu täynnä viinaa Kassit täynnä spermaa Ja miten sitä muka nykyään valitetaan että on tyhjä olo

— salanyymi (@salanyymi) April 30, 2014

Vielä lopuksi pitää mainita yksi suosituimmista twiiteistäni (ainakin siinä mielessä siis onnistunut), nimittäin @PerBoyfriendin #hymyhaasteen herättämä vastareaktio, #panohaaste

Vähän vain jäi harmittamaan, ettei kukaan tainnut raportoida onnistuneesta haasteen suorittamisesta.

Itse olen matkustanut 23:lla täsmälleen kerran, tuon yhden vappumatkan.

Analyysi on osuva, kenties käytän sitä twitter-biossani joku päivä.

Minulla on myös omalla nimelläni muutaman vuoden ikäinen eikä kovin aktiivinen twittertili. Se on ollut lähinnä ammatillisessa käytössä. Päätin tehdä salanyymin koska halusin tweetata äidinkielelläni ja höpistä mistä sattuu häiritsemättä suomea osaamattomia seuraajia. Ei mulla ollut hajuakaan siitä mitä tulisin kirjoittamaan, esim. runoista tai sellaisesta. Seurasin muutamia mielenkiintoisen näköisiä tyyppejä joita löysin googlettamalla, vanhasta muistista ja twitterin omilla suosituksilla, ja siitä se sitten jotenkin lähti.

Itse asiassa mulla oli myös eräs tietty kiinnostava ihminen mielessä, jonka seurattavat kahlasin läpi ja bongasin kaikki mielenkiintoiset. Mietin saisinko hänet seuraamaan itseäni. Ennen pitkää sekin tapahtui.

En luonnollisestikaan voi paljastaa julkisesti twitter-ihastukseni kohteita, hehän saattaisivat hämmentyä.

Luonnoksiin tulee talletettua lähinnä silloin kun keksin jotain mielestäni sillä hetkellä hyvää, mutta itsesensuuri iskee. Jossain vaiheessa kun huomaan että niitä on taas kerääntynyt sopivan kokoinen nippu, joko käsittelen ne loppuun tai sitten julkaisen ne sellaisina kuin ne sillä hetkellä ovat. Raakatimantteina [Gmail-hymiö, jota en saa kopioitua tähän]

Muuten aikatauluni on hyvin orgaaninen: twiittaan silloin kun tulee mieleen jotain joka on pakko jakaa, liikennevaloissa tai suihkussa tai ihan missä vaan. Twitteriä luen silloin kun on aikaa eikä varsinaista muuta tekemistä, eli aika usein työmatkoilla bussissa istuessa. Tämä tarjoaa myös oivat puitteet suosikointi- ja retweettaus-putkille.

Twitterin ulkopuolisessa maailmassa minulla on yleensä aika kiire, varsinkin viime aikoina on ollut vaikea löytää aikaa tälle rakkaalle harrastukselleni. Elämä!

Virrastani nopealla otannalla mainitsen joitakin minua kiehtovia ihmisiä:

• @Plutokraatti, jonka suorastaan porilaisen itseironisista twiiteistä ei voi olla näkemättä läpi että tyypillä menee loppujen lopuksi oikeastaan aika hyvin.
• @aninen ja @autosanoo ihanine dialogeineen (esimerkkinä täytyy mainita ns. ”pilsaattoritwiitti”)
• @Filosofeeraaja on seuraamisen arvoinen vuoksi uniensa, joissa hän yleensä tappaa ihmisiä graafisesti. Onkohan hän sellainen psykopaatti?
• @interneiti, jossa on monia muitakin mielenkiintoisia asioita kuin lainausmerkkien ”käyttö” sillä tavalla – kuten suhde itsesimilaarisiin kasveihin ja mangoihin

On kolme asiaa joita ilman twitterini tulisi toimeen oikein hyvin.

1. Englanninkieliset twiitit (ellei niissä ole jotain aivan timanttista)
2. Automaattiset ”näin monta seurasi minua” -postaukset
3. Lähes kaikki aiheesta jalkapallo (paitsi jos satun itse seuraamaan matsia). Jostain syystä kaikki hyvät tyypit twitterissä tuntuvat harrastavan futista tai pitävän siitä luonnottoman paljon

(Pitipäs tähän pohdiskella pitkään vastausta joka ei jollain tavalla kuvottanut)

Jos salanyymin sijoittaa lukuisten twitterin anonyymien tilien kontekstiin, niin en tiedä onko se suinkaan mitenkään äärimmäisen suosittu – katsotaan vaikka @PerBoyfriendiä. Yhteistä nimettömille on tietysti se, että he voivat pelotta sanoa mielenkiintoisia asioita, mikä tekee heistä haluttuja seuraamisen kohteita.

Jos kaikilla ihmisillä olisi mielenkiintoista sanottavaa ja he voisivat sanoa mitä haluavat välittämättä seurauksista, saisivat kaikki heti valtavan suosion. Anonymiteetti ratkaisee ainakin jälkimmäisen ongelman.

Jos minun pitäisi perustella miksi itse seuraan salanyymiä, niin se juttu olisi varmaankin ylä- ja alatyylin sujuva yhdisteleminen.

Kukapa ei haluaisi seurata tyyppiä joka samaan aikaan kritisoi ääneen keisarin uusia vaatteita ja samalla pukeutuu itse niihin?

Silloin kun niitä syntyy, niin syntyvät. Välillä ei synny. Kuten vaikkapa nyt on ollut pari viikkoa taukoa. Salanyymillä on intohimoja. Ja kesäloma. Mutta ei se twiittien määrä mikään itsetarkoitus ole.

Joskus tietysti jotain pientä kultahippusta pitää oikein hinkata että siitä saa täydellisen, ja siihen kuluu koko bussimatka tai istun yöllä kadulla kirjoittamassa. Mutta harvemmin.

AHAHA. Anteeksi ensireaktioni. Palaan aiheeseen ”vietyäni roskat”.

Olen miettinyt tätä valtavasti. Suorastaan kuumeisesti. Melkeinpä voisi sanoa että koko ajan. Mitä enemmän olen miettinyt, sitä vankemmin olen tullut vakuuttuneeksi siitä, etten voi vastata kysymykseen lainkaan. Siispä tein kuten kuka tahansa itseään kunnioittava journalisti ja kirjoitin kymmenen kohdan listan.

KUINKA INTERNETISSÄ FLIRTTAILLAAN ”OIKEIN”

1. Käyttäydy kuin Cheek. Mutta ilman itseironiaa. Onko Cheekillä itseironiaa? En tiedä. Mutta nukun paremmin silloin kun ajattelen, että on
2. Ole rehellinen ja aito. Ole oma itsesi. Hymyile. Hymyile vaikka hampaat irvessä, perkele. Minullakin on hillitön virne tätä kirjoittaessani
3. Jätä joskus rehellisyys eteiseen, ja ole joku muu
4. Ole aidosti kiinnostunut ”kohteestasi”. Jos et ole aidosti kiinnostunut kohteestasi, ota uusi kohde
5. Vaihda ”kohdetta” kuin housuja. Universaali rakkaus on aina ”in”, kysy vaikka Jeesukselta
6. Katoa välillä kuukaudeksi ja tule takaisin niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Toimii aina, kysy vaikka Jeesukselta
7. Käytä emoji-merkkejä luovasti. Lemppareitani on se kakka jolla on silmät, ja sitten kun niillä sormimerkeillä tekee sellasen sormi menee reikään -eleen niin se on tosi hauskaa sellaisten mielestä joille internet on aika uusi juttu. Ja monien muidenkin
8. Puhu seksistä. Kaikki rakastavat seksiä. Kysy vaikka Jeesukselta (hihi)
9. Kuvittele kohteesi alasti. Tämä oli alun perin vinkki johonkin toiseen juttuun mutta se auttaa varmasti flirtissäkin
10. Haaveile vauvoista. Loppu hoituu itsestään

Tässä oli sydänvereni, ole hyvä. Toivottavasti tämä oli viimeinen kysymys, koska näiden vastaamiseen kuluva aika näyttää kasvavan eksponentiaalisesti.

Saanko lopuksi vielä lähettää terveisiä? Hyvää kesää kaikille!