Mastodon

Archive for the ‘life/efil’ Category

Uskalias matkani Itä-Helsingistä Vantaalle pelkän julkisen liikenteen varassa!

Kello 11:04 lauantaina. Tervetuloa seuraamaan Amazing Race 2023 -suoritustani! Aion matkustaa julkisilla Itä-Helsingistä Vantaalle ostamaan parvisänkyyn kaksi varaosaa (yht 5,50 €) myymälästä, joka on auki vain maanantaisin ja lauantaisin, tänään klo 11–13.

Yhdensuuntainen matka kestää reittioppaan mukaan vajaat 1,5 h. Kiire tulee.

Ensimmäinen etappi on pyöräily metroasemalle. Koko matkan ETA 12:27 eli pelivaraa jää ruhtinaalliset puoli tuntia.

Otin matkalukemiseksi Kari Haakanan uuden kirjan Tapa hänet ensin, jossa käsittääkseni suoritetaan lähes yhtä jännittävää seikkailua kuin tämä omani. Toivon että mikäli jään jumiin Vantaalle, kirjassa riittää lukemista siihen asti kunnes pelastuspartio löytää minut.

Seuraavaksi paikallisjunaan, jonka lähtöön on 10 minuuttia. Tässähän ehtii ostaa kahvin mukaan (bussiin en iljennyt).

Taustatietona: tilasin alussa mainitut osat verkkokaupasta 3 viikkoa sitten, mutta koska niitä ei ole vielä kuulunut, Muhammed ja vuori.

Kello 11:39. Kymmenisen minuuttia junailua Lepuskiin, jossa pitäisi sit löytää oikea bussilaituri. Luulen että se on tän reissun hankalin paikka logistisesti.

Olen jättänyt tutun ja turvallisen Helsingin taakseni. Valmiustila keltainen.

Bussipysäkin löytäminen oli helpompaa kuin luulin. Hyvät, yksiselitteiset opasteet ja lyhyt matka. Tunti mennyt, vajaat puoli vielä jäljellä (kunhan bussi vain saapuu ajallaan).

Dösä kymmenen minuuttia myöhässä. Kohta tarttee tehdä executive decision.

Niin kävi että viimeiselle etapille on otettava käyttöön alustayhtiön välittämä taksi, koska runkolinjan bussia ei kuulu.

Disclaimer: tiedän että bussilakkoa vasta lopetellaan eikä kaikkia vuoroja ajeta, mutta olin katsonut yhteyden reaaliajassa HSL:n sovelluksesta, joten en tiedä, mistä voisin saada ajantasaisemman tiedon.

Kello 12:49. Pääsin perille noin 1 h 40 min matkustamisen jälkeen. Liike on kiinni.

Paluumatka kestää reittioppaan mukaan 1 h 8 min. Bussi saapui jo.

Pätkä on niin lyhyt, etten edes kaiva kirjaa repusta. Seuraavaksi hyppään taas lähijunaan.

Kas näin vaihdetaan bussista junaan Vantaankoskella.

Kyllä, lähdin bussipysäkiltä väärään suuntaan. Opasteet ei olleet aivan samalla tasolla kuin Lepuskissa. Nyt taas junassa eli parikytä minsaa jatkaa kirjan lukemista.

Ajassa 2 h 30 min olen taas rautatieasemalla, josta jatkan matkaa metrolla ja tsygällä. Aikaa meni ja rahaa myös, mutta jäipä varaosatkin ostamatta!

Tähän saakka olen päässyt kirjassa.

Kello 13:56. That’s a wrap. Kiitokset HSL, pääomasijoittajat, syömäni karkkipussi, kuulokkeissa koko matkan soinut Deviations 1. Meen kiroilemaan parvisängyn kokoamista.

The Hitchhiker’s Guide to the Galaxy, s. 119

”Good morning,” said Deep Thought at last.

”Err…good morning, O Deep Thought,” said Loonquawl nervously, ”do you have…er, that is…”

”An answer for you?” interrupted Deep Thought majestically. ”Yes. I have.”

The two men shivered with expectancy. Their waiting had not been in vain.

”There really is one?” breathed Phouchg.

”There really is one,” confirmed Deep Thought.

”To Everything? To the great Question of Life, the Universe and everything?”

”Yes.”

Both of the men had been trained for this moment, their lives had been a preparation for it, they had been selected at birth as those who would witness the answer, but even so they found themselves gasping and squirming like excited children.

”And you’re ready to give it to us?” urged Loonsuawl.

”I am.”

”Now?”

”Now,” said Deep Thought.

They both licked their dry lips.

”Though I don’t think,” added Deep Thought. ”that you’re going to like it.”

”Doesn’t matter!” said Phouchg. ”We must know it! Now!”

”Now?” inquired Deep Thought.

”Yes! Now…”

”All right,” said the computer, and settled into silence again. The two men fidgeted. The tension was unbearable.

”You’re really not going to like it,” observed Deep Thought.

”Tell us!”

”All right,” said Deep Thought. ”The Answer to the Great Question…”

”Yes..!”

”Of Life, the Universe and Everything…” said Deep Thought.

”Yes…!”

”Is…” said Deep Thought, and paused.

”Yes…!”

”Is…”

”Yes…!!!…?”

”Forty-two,” said Deep Thought, with infinite majesty and calm.

Hyvää pikakahvia on olemassa

Minä* tiedän vain yhden tavan tehdä hyvää pikakahvia ja se on cold brew -kahvi.

Tarvitset pressopannun ja jauhettua kahvia. Mittaa pannuun 1,5 desilitraa kahvia ja 7 desilitraa vettä. Sekoita kahvi ja anna sen uuttua (onpahan omituinen sana!) puolisen päivää. Blandaa juoma nauttiessa omaan makuun sopivassa suhteessa, vaikkapa yksi osa kahvia ja 1–2 osaa lantrinkia (maito, vesi, jääpala).

Nyt joku siellä nillittää, että usean tunnin tekeentymisaika ei ole pikaa. Ole sinä hiljaa. Pointsi on nimittäin siinä, että hikisen yön jälkeen on aivan ihanaa kävellä jääkaapille, nostaa sieltä ulos pannullinen kahvia, kaataa sitä mukiin – ja lisätä lantrinki – ja juoda se heti. Huom: ei maistu pahalta kuten kaikki muu pikakahvi, maistuu hyvältä.

Talvisin en niin tästä välitä.

Lisäys: Miksikö tämä on hyvää? Koska normaalisti kahvinkeitin polttaa jauhetun kahvin ja samalla uuttaa siitä ällöjä makuja. Kun lämpötila pysyy matalana, tältä ilmiöltä vältytään.

*Joku toinen voi tietää muitakin tapoja.

Hei hei

On erikoista tajuta, että kuolla-verbi toimii myös preesensissä. Että kuoleminen on asia, jota ehtii seurata samalla kun se tapahtuu.

Preesens-kuolema nostattaa pintaan itsekkäitä tunteita. Miksen pitänyt enemmän yhteyttä, miksen äänittänyt muisteluita lapsuudesta, miksen sanonut miten tärkeä olet, miksen tehnyt sitä ja tehnyt tätä. En pidä itseäni huonona lapsenlapsena, tiedän vain että olisin voinut olla parempi. Jonkinlaista outoa lohtua tulee siitä, että suru koskettaa muitakin. Ettei ole yksin ainakaan siinä, vaikka itsekästä ajattelua sekin on.

Preesens-kuoleman hyvä puoli on, että ehtii hyvästellä, vaikka toinen olikin silloin unessa. Kävimme sairaalassa maanantaina, perjantaina mummo siirrettiin sieltä pois ja sunnuntaina aamuyöllä hän kuoli. (En julkaise tätä kirjoitusta saman tien. Ajastan sen parin päivän päähän, ehkä siksi että haluan vielä lukea sen uusiksi.)

Laura oli viimeinen isovanhemmistani. Aino, Lassi ja Kekku kuolivat jo aiemmin. Nyt heitä ei enää ole. Tai no, fyysisesti heitä ei ole, mutta ihminen on muutakin kuin kehonsa. Meistä osa on muistoissa ja puheissa ja opituissa tavoissa ja kaikessa sen sellaisessa, mikä tallentuu muihin ihmisiin.

Luulen tämän kerran tuntuvan pahalta siksi, että muiden isovanhempien kuollessa minulla ei vielä ollut omia lapsia. On helpompaa olla tietoinen elämän loppumisen totaalisuudesta, kun on jo tietoinen elämän alkamisen kummallisuudesta. Ensin jotain ei ole ja sitten on. Ensin jotain on ja sitten ei ole.

Nyt surin itsekkäästi sekä omasta että lapsieni puolesta. Surin sitä, että lapset eivät viettäneet enemmän aikaa isoisovanhempiensa kanssa, siltä osin kun se oli minun määräysvallassani. Surin sitä, kun kerroin maanantaina mummon olevan lähellä kuolemaa ja se sai esikoisen itkemään ”en muista [hänestä] paljon mitään”. Surin sitä, että kaikki kuolevat joskus – isovanhemmat, minä, lapseni.

Kuva on vuodelta 2013. Otin sen jonkin aikaa ennen vanhimman lapsemme syntymää.

Maailma on erilainen ilman sinua, mummo, mutta maailma on yhä olemassa.

Vuodet 2016 ja 2017 numeroina

Ensin 2016:

  • podcastit, joita olin suoraan tekemässä ja joissa olin äänessä: 24
  • podcastit, joita olin suoraan tekemässä: 11
  • podcastit, joita olin epäsuorasti tekemässä: 35
  • podcastit, joissa olin vieraana: 1
  • videot, joissa puhuin podcasteista: 1
  • podcast-koulutukset ja -workshopit: 2
  • kerrat, jolloin puhuin radiossa podcasteista: 2
  • kerrat, jolloin puhuin lehdessä podcasteista: 3
  • elopaino joulukuussa: 84 kg

Sitten vuoden 2017 päivät, jolloin saan syödä makeaa:

  • 2.1.
  • 3.1.
  • 5.1.
  • 11.1.
  • 17.1.
  • 29.1.
  • 16.2.
  • 24.2.
  • 20.3.
  • 7.4.
  • 7.5.
  • 30.7.
  • 19.8.
  • 4.12.
  • 13.12.

Tuossa on aika simppeli algoritmi, jota tosin sotkee neljä ylimääräistä päivämäärää. Tarjoan oikean tai luovimman vastauksen keksijälle… jotain. Pullaa, vaikka.

Kainalovaahto

On kamalan vaikea arvioida, miten paljon shampoota kuluu suihkussa. Useimmiten sitä jää jonkin verran yli ja mielestäni ainoa looginen tapa hankkiutua siitä eroon on hieroa se kehon karvaisiin kohtiin: kainaloihin, haaroväliin, joskus myös rintaan. (Minulla ei käytännöllisesti katsoen ole rintakarvoja.)

Tein eilenkin niin. Jossain vaiheessa vilkaisin itseäni sivuttain peilistä ja huomasin, että kainaloni vaahtosi kuin b-elokuvan vesikauhuinen zombie. Valtava valkoinen kuplajono, joka ylettyi melkein navan korkeudelle saakka.

Larry Davidin sukka

Sitä joutuu välillä miettimään yllättävän paljon sukkia. Esimerkiksi meidän ovessamme roikkuu ovenkahvaan pujotettuna yksinäinen musta sukka. (Oven sisäpuolella, ei sentään käytävään päin. Höhlät.) Sen näkeminen tuntuu päivä päivältä kiusallisemmalta.

Kyseinen sukka ei nimittäin ole meidän.

Kävin päivänä eräänä pesemässä pyykkejä taloyhtiön yhteisessä pyykkituvassa, ja koska edellisen käyttäjän pesuohjelma oli ehtinyt pysähtyä, nostin hänen vaatteensa suoraan kuivuriin.

Ilmeisesti en huomannut yhtä sukkaa, koska vähän myöhemmin se löytyi kuivattavien pinosta. Se pantiin sivuun, tarkoituksena palauttaa sukka oikealle omistajalleen. Edellisen pyykkärin kun pystyi selvittämään varauslistasta.

Mutta jotenkin sukka jäi palauttamatta samana päivänä, ja seuraavana ja… no, nyt se sitten roikkuu ovessa. Ajatus siitä, että pitäisi mennä soittamaan ventovieraan ihmisen ovikelloa ja kertoa, miksi minulla on hänen sukkansa, tuntuu epämukavalta.

Voisiko sen palauttaa postiluukusta? Ei, koska vain hyvin omituiset ihmiset tunkevat vaatteita sisään toisten postiluukuista ilman selitystä.

Voisinko lisensoida elämäni Larry Davidille? Siitä saisi yhden sivujuonen Curb Your Enthusiasm -jaksoon.

Ähäkutti

Hävitin matkakortin maanantaina, kun toin lapsen bussilla himaan päiväkodista.

Tiistaina soitin HSL:n löytötavaratoimistoon. Ei ollut mitään.

Tänään soitin uudestaan. Ei mitään.

Sitten soitin Suomen Löytötavaroihin eikä ollut sielläkään. Kehotti soittamaan uusiksi parin päivän päästä, koska tavaroita tulee 2–6 päivän viiveellä.

Tuumasin että pakko kuitenkin huomenna ostaa uusi kortti, koska pakko on reissata ja maksettua kautta menee hukkaan. Eikä se maksa kai kuin vitosen. Harmittaa vaan hävinneen lippukukkaron kohtalo, koska se oli Outin Tampereella minulle antama lahja.

Viisi minuuttia sitten löysin kortin lompakkoineen sängyn alta.

Helsingin liikennekulttuuri vuonna 2015

Iltapäivällä pyöräilin päiväkodista kotiin Kettutiellä Helsingin Herttoniemessä. Ajoin ajoradalla, reilusti oman kaistani keskellä, koska Kettutiellä ei tietääkseni ole kevyen liikenteen väylää tai pyörätietä.

Kuten kuvasta näkyy, kadun toinen puoli on yleensä täynnä pysäköityjä autoja. Olin juuri noilla main, kun punaista Citroen Xsara -henkilöautoa ohjaava herrasmies tööttäsi ja ohitti minut. Epäselväksi jäi, miksi hän halusi tehdä niin. Kenties hän näki vastaantulevien kaistalla kohti tulevan auton ja ajatteli, että minun olisi hyvä antaa hänelle tietä, jotteivät autot kolaroisi.

Tai ehkä hän ei ajatellut asiaa ollenkaan.

Viime viikolla samalla kadulla moottoripyöräilijä ohitti minut risteyksessä ja huusi ohi mennessään jotain keskellä ajamisesta. Epäselväksi jäi, tarkoittiko hän että minun pitäisi ajaa keskemmällä vai pysyä poissa keskeltä kaistaa.

Ehkä hänkään ei ajatellut asiaa.

Tekisi mieleni sanoa näille kanssaliikkujille, ettei Helsingin liikennesuunnittelu ole minun päätettävissäni. En voi ajaa jalkakäytävällä, ellen halua rikkoa lakia ja mahdollisesti törmätä jalankulkijoihin.

En voi ajaa kaistan reunassa, koska jalkakäytävän reunassa on korkea kiveys. Jos tarjoan autoilijoille mahdollisuuden ohittaa minut käyttämällä samaa kaistaa, luon vaaratilanteen jossa tiukan paikan tullen minä ja pyöräni jäämme auton ja kiveyksen väliin. En ole täysin vakuuttunut siitä, että minun pitäisi kantaa harkitsemattoman ohituksen seuraukset.

Ihmiset valittelevat toisinaan autokoulun kakkosvaiheen olevan turhanpäiväistä rahastusta. Minusta tuntuu välillä, että kaikkien tienkäyttäjien olisi hyvä käydä vaikka kymmenen vuoden välein kertaamassa liikennesäännöt ja opetella huomaavaisuutta itse kutakin kohtaan.

Tosin oma ajokorttini on viime vuosituhannelta, joten olisin ilmeisesti ensimmäisten kertaajien joukossa. Se voisi olla ihan hyvä ajatus.

Avainmysteeri syvenee

Kun kerroin mystisestä avaintapauksesta internetille, internet nauroi minulle. Onneksi olen rautainen ammattilainen enkä ottanut sitä henkilökohtaisesti.

Kun vein tänään roskia, huomasin alakerran ilmoitustaululla seuraavan lapun:

Saunan lukko

Minähä sanoin että siinä oli jotain hämärää!

Tosin tämä syventää mysteeriä entisestään: miten on mahdollista, että pääsin jollain avaimella — oletettavasti omallani — saunaan, jos lapun perusteella siihen tarvittaisiin uusi erillinen saunan avain?