Archive for the ‘vekottimet’ Category

Nyt saan television päälle yhtä nappia painamalla

Vihdoinkin minulla on makuuhuoneessa nappi, jota painamalla saa television päälle ja pois päältä. Se on vaatinut muutaman kuukauden säätämisen. Kyseessä on nimittäin Aqaran Zigbee-protokollaa käyttävä nappi, joka lähettää langattomasti tiedon siitä, kun nappia painetaan.

Tiedon vastaanottaa toisessa huoneessa oleva Conbee II -tikku. Se on kiinni Raspberry Pi -koneessa, jossa pyörii Home Assistant -ohjelmisto. Kun Home Assistant huomaa nappia painetun, se lähettää langattoman verkon kautta tiedon makuuhuoneessa olevaan Broadlink RM Mini 3 -infrapunalähettimeen, joka blastaa virrat päälle -käskyn telkkaria kohti.

Tämä kaikki toimi ainakin vielä äsken kun testasin.

Tätä ennen telkkariin sai virrat käyttämällä puhelimessa pyörivää Home Assistant -sovellusta. Se toimii toki vieläkin, mutta olin kuullut nimettömiltä tahoilta haaveilua napista, jota painamalla televisio menisi päälle. Totta kai! Hoidetaan, hoidetaan.

Uudessa prosessissa on pari potentiaalista heikkoutta. Conbee II:n ja Home Assistantin yhteispeli vaatii tällä hetkellä sitä, että käyn käsin tappamassa yhden deCONZ-prosessin aina bootin jälkeen. Eli jos katkaisen olkkarista tai Raspberry Pistä virrat, viereisessä huoneessa telkkarin kaukosäädin lakkaa toimimasta. Tai jos wlan-tukiasemat jumittaa, ei olohuoneen Raspberry Pi saa lähetettyä komentoa makuuhuoneen IR-toistimelle.

Mutta! Joka tapauksessa nyt makuuhuoneessa on nappi, jota painamalla telkkariin saa virrat.

Napin etäisyys telkkarin omasta virtapainikkeesta on silmämääräisesti arvioituna 30 cm.

Julistan Pocket-konkurssin

Minulla on tapana jemmata Pocket-sovellukseen satamäärin artikkeleita myöhemmin luettavaksi. Varsin paljon niitä tuleekin luettua, mutta näin vuoden vaihtuessa on hyvä hetki julistaa Pocket-konkurssi ja aloittaa alusta.

Kuvakaappaus hetkeä ennen kuin painoin arkistoi-nappia:

Pitäisi kai tehdä sama myös podcast-sovelluksessa (83 tuntia ei suinkaan sisällä kaikkia ladattuja jaksoja, vain ne jotka olen jo asettanut kuuntelujonoon), mutta en… vain… pysty…

Spotify, lapset ja Amazon Echo -älykaiutin

Ongelma 1: Jos käytät omaa Spotify-tiliäsi musiikin kuuntelemiseen pikkulasten kanssa, vuoden lopussa top-listasi ovat täynnä pikkuoravia ja viikkosuosituksissa on pelkkää babysharkia.

Ratkaisu 1: Spotifyn perhetili! Jokaiselle perheenjäsenelle – myös lapsille – luodaan oma käyttäjätunnus ja annetaan niiden kyllääntyä Pokémon-tunnareilla ja ties millä. Hintaero normaaliin premium-tiliin on tarpeeksi pieni verrattuna siitä saatavaan hyötyyn.

Ongelma 2: Meillä lastenhuoneen musiikkilähde on Amazon Echo Dot -älykaiutin. Se osaa soittaa musiikkia Spotifystä, kunhan vain asettaa Alexa-sovelluksessa musiikkisoittimeksi Spotifyn ja (ks. edellinen kohta) kirjautuu sisään lapsen tunnareilla. Siitä syntyy uusi ongelma.

Ratkaisu 2: Alexa ei tunnista suomalaisten artistien tai albumien nimiä, joten olen kiertänyt ongelman luomalla kuukausittaisia soittolistoja, joiden nimissä on pelkkiä numeroita. Tämän vuoden listat ovat siis mallia 20 01, 20 02, 20 03 ja niin edelleen. Jos soittolistat jakaa Spotifyssä lapsen kanssa, voi niitä kuunnella myös älykaiuttimesta.

Ratkaisu 2 B: Toinen tapa on huutaa Alexalle ”spotify connect”, jolloin älykaiutin ilmestyy Spotify-sovellukseen kaiuttimena samaan tapaan kuin vaikkapa Chromecast tai muu älylaite, jossa on Spotify-tuki. Sen jälkeen musa pannaan soimaan omasta kännykästä, mutta ohjataan se kuulumaan älykaiuttimesta.

Neljä podcast-jaksoa, joista pidin

  1. Tyler Cowenin podcast on aina kuuntelemisen (kokeilemisen) arvoinen, oli vieraana kuka hyvänsä. Mutta kun vieras on poikkeuksellinen, lopputulokset ovat huikeita. Taannoisista jaksoista erityissuosituksen ansaitsee Michelle Dawson, jota kuunnellessa opin paljon autismikirjosta.
  2. Tunnen (lievää) syyllisyyttä verkkoshoppailustani, mutta silti ja juuri siksi ihastelin Planet Moneyn jaksoa siitä miksi kiinalaiset verkkokaupat voivat postittaa tavaraa rikollisen halvalla ympäri maailmaa.
  3. This American Lifen suosikkijaksoissani yhdistyy huvittavuus ja Vakava Asia™ ja kun poikkeuksellisesta höyhenryöstöstä kertovassa jaksossa mainittiin, miten rosmo oli luonut koneelleen tiedoston nimeltä PlanforMuseumInvasion.doc, tiesin että nyt on luvassa Hyvää Kamaa™
  4. En ollut jostain syystä kunnolla tutustunut Yasir Gailyn uraan, joten Henry Lehdon Takaisin kirjoituspöydälle -koomikkohaastattelupodcastin jakso oli oikein valaiseva.

Ikiaikainen totuus

Vaihdoin läppäriin akun, koska edellisessä oli ehkä vika. (Sitä edellisen kapasiteetti oli ajan myötä laskenut niin paljon, että ostin tilalle uuden.)

Huolella maadotin itseni, avasin ruuvit takakannesta, irrotin virtaliittimen akun ja emolevyn väliltä, irrotin akun ruuvit, painoin mieleen pitkien ja lyhyiden ruuvien sijainnin ja nostin vanhan pariston sivuun.

Panin uuden akun paikoilleen, palautin ruuvit oikeisiin paikkoihin, nostin kannen paikoilleen, kiristin ruuvit – ensin väärällä meisselillä, mutta onneksi huomasin sen –

ja juuri kun sain viimeisen ruuvin kiristettyä, tajusin etten muistanut kytkeä akun virtaliitintä takaisin.

Joka helevetin kerta.

Mitä on olla offline?

Jouluaattona ilmoitin olevani seuraavat pari päivää internetin ulottumattomissa, ainakin melkein.

Kytkin automaattipäivitykset pois ja mobiilidatan pois käytöstä. Ideana oli, että sovellukset eivät houkuttelisi klikkaamaan vahingossa. Älykellonkin jätin kotiin, jottei tulisi vahingon sitä vilkuiltua. Pikaviestit saivat jäädä. Latasin Kindleen kymmenen kiinnostavaa artikkelia, mutta päädyin jättämään senkin kotiin ja pakkasin reppuun sen sijaan kolme romaania.

Sietämättömän snobistista, koska se viestii jotain, mutta mitä? Että pärjään ilman tätä halpahintaista mediaa, että  minulla on parempaakin tekemistä? Ehkä. Omalla kohdallani ajattelin myös sitä, että kun normaalisti lonuan internetissä koko ajan, niin poikkeama on jotenkin selitettävä.

Okei, snobismia se oli.

Olin loppujen lopuksi poissa vain 1,5 vuorokautta. Tuon aikaa luin kotimaista proosaa ja vietin joulujuhlaa. Oliko minun helpompi keskittyä niihin, kun internet ei ollut koko ajan kerjäämässä huomiota? Ehkä.

Huomasin että halusin jakaa sitaatteja kirjoista ja ottamiani valokuvia.

En kaivannut vuorovaikutusta. En kaivannut minulle epämääräisesti suunnattuja ”sinua saattaisi kiinnostaa” tai ”osallistu tähän keskusteluun” -viestejä.

En kaivannut joukkoviestintää. (Yhtään henkkoht-viestiä ei muuten tullut.)

Mutta halusin jakaa löytöni muille. Minulle riitti, että saatoin  kuvitella niiden synnyttäneen jonkinlaisia reaktioita. Tyhmät valokuvani ovat ehkä selkein esimerkki. Niiden kuvateksti virittää tulkitsemaan kuvan jollain tavalla ja reaktioista yritän arvailla, tulkinko ymmärretyksi.

Joka siis tarkoittaa ”ajattelevatko muut samalla tavalla kuin minä”. Ehkä siinä sitten on jotain lohdullista, yksinäisyyttä lievittävää. En tiedä.

Halusin pull-internetin, en push-internetiä. Halusin luvan käydä etsimässä itseäni kiinnostavia asioita ja julkaisemassa niitä myös, mutta samalla luvan pysytellä kaiken muun ulkopuolella.

Kertonee jonkinlaisesta persoonallisuushäiriöstä, että yleensäkään kuvittelen internetin eli toisten ihmisten kaipaavan älyllistä kontribuutiotani mitä erilaisimpiin asioihin. Etenkin kun yleensä panokseni on ölinää ja puujalkavitsejä.

Mutta kyllä offline-lupauksesta oli apua. Sen ilmoittaminen julkisesti oli myös eräänlainen psyykkinen apuväline: olen sanonut tämän asian julkisesti, joten se on  totta ja velvoittaa minua eri tavalla kuin jos olisin jättänyt sen vain pääni sisälle lillumaan.

Tosiaan: 1,5 vuorokautta. Mitätön aika, jonka mainitseminen saavutuksena lienee patologian selkein merkki. Ensin tuli Facebook- ja Twitter-ilmoituksia, jotka pyyhkäisin piiloon. Muutamaa ilmoitusta myöhemmin kävin katsomassa yhden asian (taisi olla Feministiryhmästä, kun olin juuri lukenut Jezebelin jutun ja mietin että niinköhän se oli käyty linkkaamassa sinne), ja sen jälkeen oli helppoa katsoa omat ilmoitukset muutenkin läpi ja sitten peli oli menetetty.

Tämän blogauksen kirjoitin kuitenkin kännykän muistiin, koska anoppilan wlan tökkii.

Eilen internetissä tapahtunutta

Kävin eilen keskustelun erään nettijulkaisun asiasanoja edustavan Twitter-tilin kanssa. Keskustelun aiheena oli se, että asiasanatwitteristi (mukamas) tunsi olonsa mustasukkaiseksi, koska kerroin pitäväni asldkfjahshfasldfk­jahsldkjfahlksjdflaks­jdhlfakjshdlfkajrnn­jknaclkvanlkf­jndsflakjer-urlista enemmän.

Awl tags

Tapahtuma voidaan tiivistää kahteen kohtaan:

  1. rakastan internetiä
  2. asiaa on hieman hankala selittää ulkopuolisille

Emojin voima on sen epäselvyydessä

Facebookissa kysyttiin seuraavaa:

Olenko väärässä, jos mielestäni graafisten emojien käyttö on sama kuin latoisi Comic Sansilla?

Kiinnostava kysymys. Koska tämä on minun blogini, ajattelin ensin vastata toiseen kysymykseen.

Nythän on niin, että en ole käyttänyt hymiöitä pian pariinkymmeneen vuoteen. Ne ovat ärsyttäviä kilkuttimia, joiden käyttö on kääntynyt itseään vastaan.

Toteava lause, jota seuraa hymiö, ei tunnu vähemmän töykeältä kuin hymiötön versio. Itse asiassa siitä tulee päinvastainen olo: kirjoittaja tietää, että lause voi näyttäytyä loukkaavana, mutta sen sijaan että miettisi paremman tavan ilmaista saman asian, hän liimaa lausen häntään pari välimerkkiä ja jättää asian siihen.

Se on hanurista.

Sen sijaan emojit — siis nämä 🙌💈🐙 — ovat aivan eri epeleitä ja mahtavia juuri siksi, että niistä ei ota pirukaan selvää. Emojit ovat kuvakirjoitusta, joka operoi toisenlaisella abstraktiotasolla kuin kirjoitettu kieli. Kuvakirjoitus on ikonista eli merkit muistuttavat kohteita, joihin ne viittaavat.

Siksi kuvakirjoituksella on varsin hankalaa ellei tyystin mahdotonta ilmaista ajatuksia kuten ”toisinaan täällä sataa” tai ”kaikki lyhytkarvaiset koirat”. Kirjoittamalla se käy aika helposti.

Tästä liiallisesta tarkkuudesta seuraa paradoksaalisesti, että emojit ovat aina epätarkkoja. Yleensä munakoiso-emojilla 🍆 ei tarkoiteta munakoisoa vaan kikkeliä tai muuta fallista sojotinta. Koska emojit ovat epäselviä eli moniselitteisiä, niiden tulkitseminen vaatii mielikuvitusta niin lähettäjältä kuin vastaanottajalta ja on täysin mahdollista, että kumpikaan ei ymmärrä mitä toinen on tarkoittanut.

Miten hienoa!

Osin näistä syistä olen lisännyt Twitterissä nimeni perään kahvikupposen. En ole aivan varma, mikä ero on nimillä ”Olli Sulopuisto” ja ”Olli Sulopuisto ☕️”, mutta kiistatta jonkinlainen ero siinä on.

Noin muuten olen sitä mieltä, että emojien käyttö ei ole sama asia kuin Comic Sansilla ladottu teksti, koska emojien ulkoasu vaihtelee vekottimen mukaan. Joillain käyttäjillä emojit näyttävät Comic Sansilta, toisilla Helveticalta. (Okei, Arialilta.)

Pieni possukyljys on Twitter-työkalu