Guardianin kulttuuriblogissa Ronald Bergan lyö pöytään aika kovat vaatimukset leffakriitikolle: pitää erottaa pannaus ja dolly-kuva, tuntea semiotiikkaa, tietää diegeesi, Kuleshov-efekti, lukea Truffaut’ta, Eisensteinia, Barthesia sekä katsoa kaikki Bressonit, Renoirit, Buñuelit ja Bergmanit.
Kaksi kysymystä. Ensin: löytyykö Suomesta nämä kriteerit täyttäviä kriitikoita Filmihullun ulkopuolelta? Toisekseen: onko tämä Cahiers-ideaalin mukainen leffakriitikko tosiaan ainoa mahdollinen malli?
I think not.
PS: Muistin virkistykseksi vielä Jari Lindholmin merkintä suomalaisen elokuvakritiikin surkeasta tilasta.
6 Comments
[…] maaliskuu 27th, 2007 · No Comments Elokuvaopettaja Ronald Bergan on listannut Guardianissa hyvän elokuvakriitikon kriteereitä. Sulopuisto kysyy, täyttääkö kukaan muka tällaisia vaatimuksia: “[…] the difference between a pan and a dolly shot, a fill and key light, direct and reflected sound, the signified and the signifier, diegetic and non-diegetic music, and how both a tracking shot and depth of field can be ideological.” […]
[…] 27th, 2007 · No Comments Elokuvaopettaja Ronald Bergan on listannut Guardianissa hyvän elokuvakriitikon kriteereitä.Sulopuisto kysyy, täyttääkö kukaan muka tällaisia vaatimuksia: “[…] the difference between a pan and a dolly shot, a fill and key light, direct and reflected sound, the signified and the signifier, diegetic and non-diegetic music, and how both a tracking shot and depth of field can be ideological.” […]
Aika perussettiä tuo vaatimuslista. Termit oppii suunnilleen yhdestä kirjasta, vaikka Bordwellin ja Thompsonin teoksesta Film Art: An Introduction. Eikä liene vaikea hankkia tuota elokuvan ensimmäisen vuosisadan tuntemustakaan, jos on leffoista ylipäänsä kiinnostunut. Eli elokuvantutkimuksen tokan vuosikurssin opiskelijat olisivat jo suunnilleen päteviä tuon mukaan.
Noilla taidoilla kriitikko voisi jo ehkä sijoittaa elokuvan muiden elokuvien joukkoon. Lisäksi olisi tietysti hyvä tuntea muuta kulttuuria, historiaa ja nykytodellisuutta, että osaisi elokuvaa ajatella myös vähän laajemmassakin kontekstissa. Helena Ylänen oli tässä loistava.
Muuten en voisi vähempää välittää jonkun leffakriitikon mielipiteistä jostain elokuvasta ja siitä onko tarina näppärä, ohjaus hyvä ja näyttelijöiden jalkatyö loistavaa. Olisi kiinnostavampaa lukea siitä miten kukin leffa sijoittuu muiden leffojen ja maailmankaikkeuden järjestykseen. Eli analyysiä eikä jonninjoutavia mielipiteitä.
Nykyäänhän leffakriitikoksi haluavan ei tarvitse edes osata kirjoittaa muuta kuin merkki * yhdestä viiteen kertaan peräkkäin. On se kauheeta kattoo baarissa, kun suurten sanomalehtien leffakriitikot keskustelee leffoista tasolla ”monta tähtee sä annat sille”. Todellakin, who cares?
Hmm, mahtaisiko Michael Whiten arvostelu 300-elokuvasta täyttää nuo tiukat kriteerit?
Jos nyt omaa napaa tuijotetaan, niin tietty osa teoriasta ja termistöstä on hallussa. Sen sijaan vaikkapa Bergmanin ja Renoirin ½uvret ovat vieraita, kuten myöskin Eisensteinin ja Bazinin esseet. Olen yrittänyt joskus tavata Cahiersia ja Potemkinin arkistonäytöksessä nukahdin kesken kaiken.
En pidä itseäni erityisen hyvänä kriitikkona, mutta en ole myöskään aivan vakuuttunut siitä, että juuri tuon mallin kriitikot olisivat ainoita päteviä (kuten alkuperäisessä kirjoituksessa todetaan).
Erityisesti vierastan tuota ideologia/psykologisointi/semiotiikka-akselia, joka tuntuu välillä nousevan itse kunkin kritiikeissä kaikkein tärkeimmäksi seikaksi. Mutta se on toisen merkinnän aihe.
Ylänen on (oli?) mahtava ja Bordwell on huisan hyvä – minulla taitaa olla useampi kuin yksi kirja parhaillaan lainassa.
[…] Jatkona edelliselle merkinnälle toimii tämä Boston Globessa julkaistu Ty Burrin artikkeli, joka tiivistää kriitikon tärkeimmän ominaisuuden näin: That’s what every critic should know: How to engage a reader. How to make him or her see the thing afresh, whatever it may be, and even more than that the world that contains it. […]