Tuo Manaajasta muistuttava ääni jumitti päähäni niin, että kun seuraavan kerran satuin saman kappaleen kohdalle, aloin odottaa kuulevani saman hitaaaasti venyyyyvääään äänen. Kuulomuisti siis reagoi muistin säilömään ärsykkeeseen.
Luulen, että kyseessä on ns. kokoelmalevy-ilmiön rinnakkaistapahtuma. Siinä taasen on kyse siitä, että kun pitkäsoitolla biisit ovat tietyssä järjestyksessä, alkaa sitä jo odottaa kappale X:n perään kappaletta X+1. Mutta kun laittaa pesään kokoelmalevyn, jolla X:ää seuraa Y, tuntuu hetkisen aikaa siltä kuin aivo vaihtaisi vaihdetta ilman että se painaa välissä kytkintä.
Käykö muillekin näin?
5 Comments
No todellakin on.
Joskus se on hupaisaa, mutta toisinaan tekisi hieman silittää kirveellä ikeniä.
Aivan täysin samanlaisia juttuja. Joidenkin biisien kohdalla odotan naarmua levyssä.
Kyllä, erityisesti nimenomaan kasettiajan kokoelmilla olleiden biisien kanssa tuo on enemmän sääntö kuin poikkeus. Toisaalta noita tulee nykyään kuunneltua hieman vähemmän ja uudempien kanssa on jo hieman paremmin tottunut shufflen käyttöön.
Uutuutena tähän kategoriaan tulee audio stampeilla varustettujen promojen kuuntelu ennen levyn julkaisua arvostelutarkoituksessa ja sitten levyn julki tultua perusversion kuuntelu. Minulle ainakin Celtic Frostin ”Monotheist”-levyllä kuuluu puolen minuutin väleen parin sekunnin piiiiip, johon reagoin kovaa mielessäni, että aaargh.
Mietin myös samanteemaisesti tänään autoillessa ja Slayerin ”Seasons In The Abyss” -levyä kuunnellessa, kun Dead Skin Maskin perään alkoikin heti Hallowed Point, eikä välissä tarvinut vaihtaa a-poskelta b-poskelle.
Käy joo.