Osa Bourne-elokuvien suosiota juontuu niiden realismista, joka tarkemmin katsottuna on lähinnä näennäistä. Todenmukaisuus tarkoittaa oikeita kuvauspaikkoja, käsivarakameroita ja – hieman erikoisesti -pitkiä linssejä sekä hervottoman nopeaa leikkausta. Dokumentaarinen ote kärsii viimeksi mainitusta pahasti, sillä skarvit pomppivat silmille, vaikka kuvia jaksaisi vielä katsoa. Tangerissa ja New Yorkissa sinänsä jännittävät tapahtumat on pilkottu niin pieniksi palasiksi, että toiminnasta ei saa selvää ja hienot stuntit valuvat hukkaan.
Suurimman osan ajasta tempo on yhtä hervoton kuin Michael Bayllä, mutta laajakulmien ja linssiheijastusten sijaan ohjaaja Paul Greengrass on valinnut tirkistelevät teleobjektiivit ja viileät värit. Loppujen lopuksi kahden ohjaajan välinen ero on vain kosmeettinen, mikä on sääli.
Koska olen tyhmä, en osannut muotoilla ajatustani tuon paremmin. Onneksi on David Bordwell, joka kertoo yksityiskohtaisesti, mitä Medusan kakkahätäisellä visuaalisella ilmeellä tavoitellaan ja mitä sillä kenties peitellään.
Ajatusten yhteneväisyys ei ole välttämättä pelkkää yhteensattumaa, sillä sain juuri luettua The Way Hollywood Tells It -kirjan, jossa Bordwell käsittelee (tätäkin) teemaa laajemmin. Suosittelen teosta lämpimästi, sillä se on pirun hyvä.
One Comment
Kiva naamakuva, pidä toi.