Iltapäivällä pyöräilin päiväkodista kotiin Kettutiellä Helsingin Herttoniemessä. Ajoin ajoradalla, reilusti oman kaistani keskellä, koska Kettutiellä ei tietääkseni ole kevyen liikenteen väylää tai pyörätietä.

Kuten kuvasta näkyy, kadun toinen puoli on yleensä täynnä pysäköityjä autoja. Olin juuri noilla main, kun punaista Citroen Xsara -henkilöautoa ohjaava herrasmies tööttäsi ja ohitti minut. Epäselväksi jäi, miksi hän halusi tehdä niin. Kenties hän näki vastaantulevien kaistalla kohti tulevan auton ja ajatteli, että minun olisi hyvä antaa hänelle tietä, jotteivät autot kolaroisi.

Tai ehkä hän ei ajatellut asiaa ollenkaan.

Viime viikolla samalla kadulla moottoripyöräilijä ohitti minut risteyksessä ja huusi ohi mennessään jotain keskellä ajamisesta. Epäselväksi jäi, tarkoittiko hän että minun pitäisi ajaa keskemmällä vai pysyä poissa keskeltä kaistaa.

Ehkä hänkään ei ajatellut asiaa.

Tekisi mieleni sanoa näille kanssaliikkujille, ettei Helsingin liikennesuunnittelu ole minun päätettävissäni. En voi ajaa jalkakäytävällä, ellen halua rikkoa lakia ja mahdollisesti törmätä jalankulkijoihin.

En voi ajaa kaistan reunassa, koska jalkakäytävän reunassa on korkea kiveys. Jos tarjoan autoilijoille mahdollisuuden ohittaa minut käyttämällä samaa kaistaa, luon vaaratilanteen jossa tiukan paikan tullen minä ja pyöräni jäämme auton ja kiveyksen väliin. En ole täysin vakuuttunut siitä, että minun pitäisi kantaa harkitsemattoman ohituksen seuraukset.

Ihmiset valittelevat toisinaan autokoulun kakkosvaiheen olevan turhanpäiväistä rahastusta. Minusta tuntuu välillä, että kaikkien tienkäyttäjien olisi hyvä käydä vaikka kymmenen vuoden välein kertaamassa liikennesäännöt ja opetella huomaavaisuutta itse kutakin kohtaan.

Tosin oma ajokorttini on viime vuosituhannelta, joten olisin ilmeisesti ensimmäisten kertaajien joukossa. Se voisi olla ihan hyvä ajatus.