GUSUn voitti Sami Hedberg ja hyvä niin. Mies oli finaalissa lavalla kuin kotonaan, vaikka materiaali oli ehkä vähän heikkoa (tai ainakin sitä tuli hirveällä vauhdilla). Vanha totuus pitää paikkansa yhä: Hyvä esiintyjä saa huononkin materiaalin toimimaan, kun taas huono esiintyjä tuhoaa hyvänkin aineiston.

Ihmiset ovat valittaneet, että esiintyjät eivät olleet hauskoja. Ei minusta aloittelevilta amatöörikoomikoilta voi erityisen briljanttia tavaraa heti olettaakaan. Jos GUSUa vertaa Last Comic Standingiin, tulee huomata että jälkimmäisessä kaikki osallistujat olivat työskennelleet jo pitkään määrätietoisesti lavakoomikoina, kun Suomi-versiossa lähes kaikki tulivat pystymetsästä. Potentiaaliahan tässä etsittiin eikä valmista pakettia.

Kokonaan toinen asia on se, että sarjan televisiototeutus oli ala-arvoinen. Tärisevät käsivarakuvat oli leikattu yhteen tavalla, joka pisti pahasti epäilemään ohjaaja-leikkaaja Tuukka Temosen ammattitaitoa. Ensinnäkin kuvailmaisusta sai päänsärkyä. Toisekseen näkymättömiin jääneen haastattelijan kysymyksistä ei saanut koskaan selvää. Kolmannekseen kuvamateriaalin vähäisyydestä johtuen huulisynkka oli välissä kateissa, kun leikkauskuva oli pitänyt onkia jostain aivan muualta.

Kaikkein ärsyttävintä oli kuitenkin se tapa, jolla jaksojen sisäinen dramaturgia oli tuhottu. Esiintyjien seteistä ei saanut kokonaiskuvaa, hyvä jos kuuli kaksi vitsiä peräkkäin. Minkä ihmeen takia semifinaalivaiheessa puolet kallisarvoisista minuuteista käytettiin koomikoiden preppaamisen näyttämiseen ja takahuoneessa seisoskeluun? Kolme viiden minuutin mittaista settiä mahtuisi jopa kaupallisen kanavan puolituntiseen, mutta ei.

Viimeinen jakso onneksi erottui kaikissa suhteissa edukseen, niin kuvakielen kuin kokonaisuudenkin kannalta. (Ellei lasketa sitä, että viimeisten minuuttien aikana ei suinkaan kuultu kommentteja osallistujilta, vaan jonkun mitäänsanomattoman bändin soittoa.) Ehkäpä ensi vuonna homma hoidetaan kunnolla kotiin.