Ihmisen egoa ei pönkitä kuin leffalaskurin lukeman kasvattaminen, mutta toisinaan tulee vilkaistua myös muita töllötintuotteita. Tässä sekalaisia muistiinpanoja loppuvuodelta 2004 ja alkuvuodelta 2005.

Pannaan helmet heti kärkeen. The Day Today, Brass Eye ja Jam muodostavat Chris Morrisin televisiotyön ytimen. Ytimen, jonka armoton satiiri leikkaa timantin lailla television mädäntyneen kuoren läpi suoraan sen banaaliin sydämeen(!).

Singing Detective ja Lakes ovat kaksi mainiota, joskin varsin erilaista, esimerkkiä Iso-Britannian televisiotuotannon laadusta. Laulavan salapoliisiin toden ja epätoden yhdistelystä pamahti mieleeni Charlie Kaufman kerran jos toisenkin, vaikka lienee selvää, että vaikutelmat eivät ole kulkeneet ainakaan 2000-luvun Hollywoodista 1980-luvun Britanniaan. Luultavasti edellisen lauseen voisi kuitenkin lukea suosituksena Kaufmanin ystäville: Potterin huumori on eri tavalla nyrjähtänyttä ja dialogi aivan eri planeetalta, mutta sen verran analogianpoikasta löytyy, että kannattaisi tarkistaa asia ihan omin silmin. Järvet on muuten vaan perushyvää brittitelkkaria: kirjoitettu, ohjattu näytelty ja toteutettu ammattitaitoisesti.

Mainittakoon heti kärkeen, että Lars von Trierin Riget pieksää uusintaversionsa Kingdom Hospital 6–0. Pre-dogme-sarjassa näkyy selvästi auteurin kosketus: von Trierin hahmogalleriassa heiluvat tutun oloiset paskiaiset ja uhrit, mikä on tietysti eduksi sairaalaan sijoitetulle yliluonnolliselle melodraamalle. Sarjamuotoisuuden hyödyntäminen jää juonipuolella hiukkasen hataraksi, mutta hahmojen kanssa pidetään sitäkin enemmän hauskaa. (Toisaalta nykyään on helppo hemmotella itsensä pilalle, kun joka toisen seriesin sisällä sykkii serialin sydän.) Rigetiä voinee näiden kriteerien perusteella suositella myös sellaisille, jotka eivät miehen myöhemmästä tuotannosta niin välitä.

Kehittelin viime kesänä ideaa sitcomista, jonka keskeisenä hahmona olisi direct cinema -henkinen dokumentaristi, joka onnistuu aina suututtamaan kohteensa. Sitten tsekkasin brittikomedian People Like Us ja totesin että ajatukseni oli jo toteutettu, ja — totta kai — paljon hauskemmin kuin olin osannut ajatellakaan. Istuu sulavasti 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun brittikomedian nolousaaltoon, eli suositeltavaa kamaa Steve Cooganin ja Ricky Gervaisin ystäville.

Police Squad! olisi voinut käydä hieman rasittavaksi, jos sitä olisi tehty enemmän kuin kuusi jaksoa. Rehellisesti sanottuna viimeinen näistä kuudestakin on jo hieman väsynyt, tempo laskee eivätkä vitsit enää huvita. Mutta sitä ennen on saatu nauraa niin monelle sanaleikille, sutkaukselle ja kuvalliselle gagille, että pienet puutteet antaa anteeksi. Ehdoton mestariteos genressään on tämä, sillä tavara on pakattu tiukempaan kuin elokuvaversioissa. Miksei Police Squad! ole jo DVD:llä, hä?

On The Air tarjoaa mielenkiintoisen sisältö/laatu-vertauskohdan Police Squadille. David Lynchin ja Mark Frostin ilmeisesti normaalin höyrypäisessä tilassa ideoima komedia epäonnisesta televisioasemasta 1950-luvun Jenkeissä kouhottaa eteenpäin hirveää vauhtia. Jo ensimmäisen jakson jälkeen katsojan — eli minut — valtaa epäilys siitä, että kovin paljon pilotin sapluunasta ei tulla myöhemminkään poikkeamaan ja oikessahan hän — minä — oli (olin). Tavallaan ymmärrän, että On The Air pantiin off the air liki välittömästi, mutta toisaalta kyllä tämä sijoittuu Lynch-akselilla siinä määrin kiinnostavaan kohtaan, että enemmänkin olisi kokeillut. Toiminee parhaiten jakso kerrallaan.

HBO:n tuottama lyhyehkö Entourage oli laatupopkornia. Näsäviisastelevaa Hollywoodin selkäänpuukotusta — olkoonkin että veitsen terä on vaahtomuovia — ei ole koskaan liikaa, kuten Altmanin Playeristä kirjoitetut kehuvat arviot (se on elokuvana varsin keskinkertainen) osoittavat. Toivottavasti jatkoa seuraa.

Angels in America oli toki siirretty näyttämöltä varsin tyylikkäästi televisioon, mutta mikä tässä oli niin hienoa että olisi pitänyt rasvata korvansa ja loikata sillalta, näyttelijätkö? Sanotaan vaikka niin, että Al Pacinoa sietää siihen asti kunnes Roy Cohnin on aika kuolla, ja yleisesti ottaen tuntemattomammat nimet hoitivat hommansa ihan pätevästi — mihin niitä staroja siis tarvittiin? Oliko merkittävyys kenties aiheissa? Eikö homoutta, AIDSia ja Reaganin ajan Yhdysvaltoja siis ole käytetty minkään muun kulttuurituotteen kontekstina? Vai pitäisikö tässä vouhottaa hinnasta ja Emmy-palkinnoista? Näppärää tv-viihdettä, jossa oli sydäntä ja hienoa dialogia, mutta että vuosikymmenen mestariteos?

Duckman … täh? En enää muista yhtään mitä mieltä tästä olin. Ei siis liene kovinkaan suuri virstanpylväs maailman audiovisuaalisessa historiassa.

Ren & Stimpy oli melkolailla niin debiiliä kuin muistelinkin. Jos nyt jostain voi valittaa, niin ensimmäinen DVD-julkaisu ei ole täysin sensuroimaton ja tuotannon halpuus näkyy välillä aika tylsästi. Toisaalta siitä valittaminen on vähän kuin narisisi siitä, että animessa käytetään niin paljon pannauksia — hintatietoisia tyyliratkaisuja kumpikin.

Dr Who — Resurrection of the Daleks oli ihan paska. Vanhemman Dr. Whon on pakko olla parempaa.

Juu, saat siteerata kaunista lausettani ”armoton satiiri [joka] leikkaa timantin lailla television mädäntyneen kuoren läpi suoraan [television] banaaliin sydämeen” milloin tahansa.