Katsoin tuossa juuri, että Walesin kuvat -kansiossa (huomautettakoon, että hakemiston nimi on eri) on sata megaa kuvia, yhteensä 156 kappaletta. Vaikka niistä suurin osa on tuubaa, on joukossa pari siedettävääkin. Tiedän jo miten saan ne veppiin (lainaan kaverin bittiä), mutta siinä saattaa kestää vielä pari viikkoa. Älä menetä toivoa, siis.

Kuten jokainen Britanniassa asustellut tietää, täällä on liikaa muovikasseja. Kyllä, ilman hitustakaan ymmärrystä tai suvaitsevaisuutta ilmoitan, että niitä pirun kasseja on liikaa.

Ruokakauppojen kassit ovat pienempiä kuin suomalaiset vastineet ja paljon ohuempia. Niinpä jokainen Tescosta tulija näyttää bag ladyltä, joka raahaa koko maallista omaisuuttaan muovikasseissa, vaikka todellisuudessa kyseinen henkilö olisi vain ostanut ruokaa perheellensä viikonlopuksi. Lisäksi asiakkaille tuputetaan muovikassia, vaikka hän olisi ostamassa huulirasvapuikkoa. Keskustassa kävelevä keskivertoshoppailija kantaakin aina neljän tai viiden eri kaupan kasseja mukanaan. Oletettavasti kassien runsaus lisää ostoskierroksen suomaa nautintoa.

Oma huippusuoritukseni oli se, kun tänään päivällä tarvitsin sanomalehdille oman kassin. Katsopas kun suurin osa broadsheeteistä julkaisee erillistä (tai erillistä ja erillistä) sunnuntailehtiä, ja ne ovat yleisesti ottaen melko luettavia, vaikka viikkoversiot eivät aina olekaan. Kun huomasimme eilen kämppis-Owenin kanssa ostaneemme saman lehden seitsemäntenä päivänä päällekkäin, päätin synkronisoida sunnuntaiostokset. Yksi kappale per talous on sentään tarpeeksi.

Suunnitelma toimi mutta toisaalta ei. En nimittäin ostanut Observeria (Guardianin sunnuntailehti), vaan sen sijaan Sunday Timesin (jonka uutissivut ovat – edelleen – raivostuttavat). Mutta sen lisäksi päätin ostaa Independentin (tai siis Independent on Sundayn), koska toinen kämppis oli kehunut sitä aiemmin. Ja samalla vaivalla päätin tyypata myös Sunday Telegraphin. Minulla meni viisi tuntia itse lehtien läpikahlaamiseen, enkä ollut avannut yhtään liitteistä (sunnuntailehdissä on kymmenkunta osiota broadsheetissä ja pari-kolme magazine-liitettä). Independentissä oli hyvä artikkeli siitä, mitä talouspakotteet ovat tehneet Irakin siviileille, ja kaivan linkin juttuun heti kun mahdollista.

Niinpä täällä hukutaan nyt vanhoihin sanomalehtiin (en tiedä missä kierrätyspisteitä on ja tuntuu hullulta tunkea puolitoista metriä paperia roskikseen) ja tyhjiin, halkeileviin muovipusseihin. Madness, sheer madness.

Esimerkki 1: Miljoonia kaduille kerännyt rauhanmarssi oli etusivulla kakkosaiheena. Tony Blairin reaktio marssiin oli nostettu ylimmäiseksi. Esimerkki 2: Ilmavoimien pilotteja käsitelleessä jutussa muistettiin kertoa, kuinka vaarallista lentäminen vihamielisten alueiden yllä onkaan ja kuinka pahalta se tuntuu. Kuolemaan ja kärsimykseen siinä viitattiin vain otsikon sitaatilla ”Täytyy olla valmis tappamaan”. Esimerkki 3 (tosin tämä ei ole niinkään lehden kuin haastateltavan sanavalinnan vika): Kuwaitilainen mies, joka oli taistellut Irakia vastaan edellisessä sodassa, sanoi ”En ole pelkuri, sodassa tapoin kymmeniä irakilaisia kotitekoisilla autopommeilla”.

Väsynyt, väsynyt maanantai koulussa, mutta kotimatkalla sentään satoi.

Yllättävää sinänsä, mutta kyseessä oli ensimmäinen kunnon sade koko sinä aikana, jonka olen täällä viettänyt. Aiemminkin on ripotellut siinä määrin, että sateenvarjolle on käyttöä, mutta nyt tuli ensimmäisen kerran vettä niin kovaa, että housunlahkeet kastuivat sateenvarjosta huolimatta. Vettä ei kuitenkaan tullut aivan jannehurmeena*.

Samalla paikallinen ilmanhaltija säilytti kuitenkin ominaisluonteensa, ja tämä rankkasade oli ohi ennen kuin ehtinyt koulusta kotiin, eikä matka kestä kuin varttitunnin. Yleensäkin täällä on hankala puhua säästä suomalaisessa mielessä, sillä Cardiffissa ei ole niinkään säätiloja kuin harmaata sössöä. Joka päivälle luvataan – enemmän tai vähemmän – sadetta, mutta yleensä (ainakin meidän kotinurkilla) on vain kylmää ja harmaata. Alkuasukkaat ovat tottuneet tähän siinä määrin, että kaikesta tästä kurjuudesta huolimatta kaksi kämppistä pamahtivat läpimärkinä taloon kello 22:45 oltuaan pelaamassa jalkapalloa pilkkopimeässä ja läpimärällä kentällä. ”Peli oli sovittu jo viikko sitten, joten ei sitä tuon takia kehdannut perua”, sanoi Dan (vain puoliksi itseironisesti).

* Janne ”myrsky repi puita / taivas salamoi” Hurme, näetsen.

En tahdo vaikuttaa kiittämättömältä, mutta olisikohan ihan mahdotonta järjestää tässäkin maassa jätehuolto niin, että asunnoista ei heitetä pelkkiä muovipusseja kadunvarteen, vaan laitetaan ne suljettuihin astioihin?

En ole hygieniaekspertti, mutta veikkaan että lokkien riekkuminen johtuu osittain siitä, että muonaa on saatavilla yllin kyllin joka notkossa.

Sitten kuvittelin, että olin palauttanut maanantaina oikean kirjan kirjastoon, mutta palautinkin väärän. Ymmärrettävä erehdys, sillä molempien nimissä esiintyy sana ”gender”. Mutta. Tämä seikka (yksi kirja neljä päivää myöhässä) sai aikaan sen, että olen nyt väliaikaisessa lainauskiellossa. Mikä ei välttämättä haittaisi, ellen yrittäisi epätoivoisesti kalastella kirjoja niitten helvaatan esseiden tekemistä varten.

Sata opiskelijaa luennolla, kolme ”avaintekstiä”, jokaista viisi kappaletta kirjastossa. Paskaahan siitä seuraa. Mutta minä en valita, en! (Jos ei oteta huomioon sitä, että valitan koko ajan.) On tässä ennenkin tuubailtu.

Jos jotain positiivista pitää tästä elosta etsiä, niin televisiostahan se tietenkin löytyy. Erityisesti siitä, että tv-kanavia (ihan oikeita, ei mitään leikkikanavia kuten Eurosport tai saksalainen uutiskanava) on enemmän kuin koto-Suomessa. Ja että ohjelmat tulee telkkarista yleensä ottaen aiemmin kuin siellä.

Mutta ensin ne huonot puolet. Neloskanavan (Channel Four muistuttaa kummasti ohjelmaprofiililtaan Nelosta, tai pikemminkin toisin päin) perjantai-iltojen riemu on nimeltään Boys and Girls. Se on jotain aivan käsittämätöntä. Kaikkein lähiten koko hässäkkä muistuttaa Frendeissä ollutta Bamboozle-show’ta, johon Joey yritti päästä juontajaksi. Jengiä juoksentelee ympäriinsä bikineissä, puhuu härskejä, heiluttelee pyllyjään, kaatuilee, huutaa ja lopussa joku hippi voittaa jostain käsittämättömästä syystä sata tuhatta puntaa. Waste of good money, I tell you.

Vaan ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Mandelasta tuli erinomainen dokkari, ja Thatcherista pyörii neliosainen sarja parhaillaan. Molemmat ovat suositeltavaa kamaa, ja ohjelmia jotka katsoisin mieluusti Suomessa uudestaan.

Draama-viihdepuolella kohokohtia ovat tietenkin Attenboroughin Life of mammals, joka suorastaan huutaa päästä Avaraan luontoon. Oikeastaan samaan kategoriaan tippuu myös Derren Brown Mind Control, joka on uskomatonta katsottavaa. Kyseessä on taikuri/silmänkääntäjä/psykologi, joka pystyy huijaamaan ihmisiä (varastaa kravatinkin päältä) tai aavistamaan mitä he aikovat sanoa tai tehdä (arvaa minkä nimen ohikulkija antaa maalaukselle).

Puhtaimmasta huumorista vastaa kaksi ohjelmaa: Stand Up America ja Live Floor Show. Ensimmäinen dokumentoi standupin historiaa ison meren takana ja jälkimmäinen on potpuri, jossa puolenkymmentä erityyppistä esiintyjää esittelee kykyjään. Harmillista, että sen viimeinen jakso tulee tänään. Hauskaa ja opettavaista (je, opettavaista!) kamaa molemmat.

Lisäksi on tietenkin jo aiemmin mainitut Office, Book Group ja Marion and Geoff. Eikä sovi unohtaa sitä, että Sopranos pyörii jo. Nam. Sirkushuveja siis on, kumpa leipä olisi vielä halvempaa niin voisi unohtaa mitä maailmalla tapahtuu.

PS: Timesin telkkariliitteestä: 8.00 Abba’s Biggest Secret – Revealing that Frida Lyngstad, singer with the Swedish pop superstars, was the illegitimate daughter of a Nazi officer, spoilerointia parhaimmillaan?

Ei edes ATK-luokassa.

Kuvia, kuvia, lisää kuvia Cardiffista (mukana myös kuuluisa pönttö) !

Tesco Metro mainostaa olevansa auki 24 tuntia vuorokaudessa. Ovet ovat kuitenkin kiinni iltakymmenestä aamukahdeksaan.

Käytiin Sonjan kanssa läheisessä intialaisessa ravintolassa ikään kuin juhlistamassa ystävänpäivää ja kaikkea semmoista. Valitsin aterian, joka oli mainittu ”kohtalaisen tuliseksi”.

Koska tämä oli ensimmäinen kerta ko. ravintolassa, enkä voinut täten arvioida tulisuusskaalan paikkansapitävyyttä, päätin ottaa lunkisti. ”Fair enough”, tuumasin mätettyäni puolet sapuskasta suuhuni, ”eihän se niin tulista ollutkaan”.

Ja sitten söin chilin.

Sonja oli jo varoittanut minua chilistä, mutta ensimmäinen isku tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Aivan, ensimmäinen – minä kun en tunnetusti ole niitä kaikkein kirkkaimpia yksilöitä.

Toisen pippuripaprikan syötyäni olin valmis amputoimaan kieleni välittömästi. Minuun ei ole sattunut yhtä paljon sen jälkeen kun jalkani amputoitiin.

Aivan, minulta ei ole koskaan amputoitu jalkaa.

Jopas olen heittäytynyt kevytkenkäiseksi taloudellisessa mielessä. Viime päivinä on tullut visiteerattua elokuvissa (About Schmidt, Chicago ja lähipäivinä vielä The Pianist ja Punch-Drunk Love) ja ostettua pino levyjä (Dandy Warhols, Lemon Jelly, Ed Harcourt, The Streets, Starsailor, Blur ja Kate Bush). Mutta pahinta on se, että nyt sorruin ostamaan DVD-leffoja (Saving Private Ryan ja Terminator, jos on pakko tietää), vaikka mitä helvettiä minä niillä täällä muka teen ja olin jo tehnyt periaatepäätöksen etten osta mitään. Olen niin heikko. Mutta minkäs teet, kun kaikki on tarjouksessa (lue: eivät normaalin sikahintaisia) ja päivä on nuori ja luottokorttikin vielä kimaltelee.