Archive for the ‘english’ Category

More pictures of Cardiff

Voi jumalauta. Tuumasin, että kirjoitan pankkiseikkailuista vasta sitten kun asiat on saatu onnellisesti päätökseen, mutta tänään kamelin (=se on niinko minä) selkä katkesi. Tai viilataanpas tuota kielikuvaa hieman: selkä ei vain katkennut passiivissa, vaan byrokratiakoneisto kiinnitti kamelin ensin ruuvipöytään, ja sitten kiristi sitä hitaasti ja nautinnollisesti monen päivän ajan. Vielä varoituksen sana: seuraava tilitys on pitkä, tylsä ja todennäköisesti hyödytön. Voit haluta käyttää aikasi jotenkin hyödyllisemmin. Valmis?

Hyvä. Loikataanpas ajassa pari viikkoa taaksepäin. Tammikuussa iloinen ja positiivinen O. Sulopuisto oli asustellut Cardiffissa jo muutaman kuukauden. Siihen asti hän oli selvinnyt Visalla ja pankkiautomaatilla, mutta kallon pohjalla pyöri ajatus paikallisen tilin avaamisesta. Siispä tuumasta toimeen.

Hän marssi lähimmän pankin konttoriin. ”Hyvää päivää”, sanoi pankkivirkailija, ”kuinka voin auttaa?” Kuinka miellyttävää, O. Sulopuisto ajatteli. Tämä on varmaan sitä brittiläistä ystävällisyyttä. Muutaman minuutin neuvonpidon jälkeen selvisi, että herra Sulopuisto tarvitsisi vain passin ja yliopiston kirjoittaman kirjelmän, joka todistaisi hänen asuvan Suomessa. Siispä hakemus sisään.

Loikataan ajassa kolme päivää eteenpäin. O. Sulopuisto marssi yliopiston rekisterin ovesta sisään, soitti ovikelloa ja kertoi tulleensa hakemaan lomakkeensa. ”Jaa mutta, sitä ei löydy täältä”, ihmetteli sihteeri. Muutamaa minuuttia myöhemmin paikalle saapui toinen akateeminen henkilö, joka ilmoitti postittaneensa lomakkeen minulle, kun O. ei ollut erityisesti maininnut tulevani hakemaan sen. No, nytpä oli perjantai, joten lappunen olisi hänen kourassaan vasta maanantaina. Siispä viikonlopun viettoon.

Maanantai toi muassaan yhden ruskean kirjekuoren, jonka sisällä olivat pyydetyt todistukset. ”Erinomaista”, O. Sulopuisto tuumasi ja marssi pankkiin avaamaan tilin. ”Mutta kas”, sanoi toinen pankkitoimihenkilö, ”tämä kirjelmä ei ole osoitettu pankillemme ja lisäksi siinä ei sanota, että olisit ollut kirjeenvaihdossa yliopiston kanssa.” Vai niin, tuumasi herra Sulopuisto, onpa omituista ettei yliopiston henkilökunta osannut ottaa moista huomioon. Luulisi heidän täyttäneen näitä aiemminkin. Herra Sulopuisto poistui rahoituslaitoksen kiinteistöstä ja jatkoi jokapäiväisiä touhuilujansa. Sitä paitsi hänen mieleensä oli tullut muutama seikka, jotka olisivat ongelmallisia ilman verkkopankkiyhteyttä, jota pankki taas ei suostunut lyhytaikaiselle opiskelijavieraalle tarjoamaan. ”Noh, eiköhän tässä selvitä ilmankin”, tuumi Sulopuisto. Siispä asia jäi unholaan vähäksi aikaa.

Paria päivää myöhemmin epämääräinen tunne alkoi kalvaa herra Sulopuistoa. Yhtäkkiä hän tajusi, että vuokranmaksu koittaisi viikon päästä, ja vuokrasumma olisi siinä määrin huomattava, että riittävän rahamäärän nostaminen Visa-kortilla olisi epäviisasta finanssipolitiikan kannalta (siitä veloitetetaan 2,5% ja jokunen euro, kun taas Visa Electronilla provikka on vain prosentin). Samaan aikaan herra Sulopuiston elinkumppani oli saanut työpaikan, jota varten hän tarvitsisi – luonnollisesti – tilin paikallisesta pankista. Neiti Manninen oli seikkaillut jo muutaman päivän pankkien syövereissä, vain ilmaantuakseen välillä haukkaamaan ilmaa ja poimimaan uusia dokumentteja mukaansa. Lopulta, varustettuna suomalaisella tiliotteella, työnantajan pankille osoittamalla ja henkilökohtaisesti allekirjoittamalla todistuksella, passilla ja kirjeellä, jossa huonenaapurimme todisti henkilökohtaisesti meidän asuvan siellä missä asumme, ja liittipä arvon naapuri vielä todisteeksi mukaan vinon nipun laskuja, joita voi saada vain jos asuu kotona.

(Selvennyksen vuoksi mainittakoon, että pankin mielestä esimerkiksi vuokrakuitti ei todista, että ihminen asuu jossain. Sen sijaan vaikkapa sähkölasku osoittaa moisen mitä selvimmin. Tämä on tietenkin täydellisen ymmärrettävää kaikkein alkeellisimmallankin arkilogiikan avulla.)

Nämä dokumentit aseenaan neiti Manninen onnistui taivuttelemaan kuudennen vastaantulleen pankkivirkailijan kolmannessa vastaantulleessa pankissa uskomaan, että kyllä, hän todellakin asui kotonaan ja kyllä, hän oli todellakin olemassa myös Suomessa. Vaikutti jo siltä, että tarinalla olisi onnellinen loppu. Neiti Manninen kertoi Herra Sulopuistolle, että pankkihenkilön mukaan herra Sulopuisto saisi avattua tilin käyttämällä vastaavia dokumentteja. Ikävä kyllä eräs vaadituista asiakirjoista oli tiliote, jota Herra Sulopuiston suomalainen pankki ei enää tarjoa nuorisoasiakkailleen (ilmeisesti Herra Pankinjohtaja oli päätellyt, että niistä taitellaan vain paperilennokkeja ja muutenkin köyhistä asiakkaista oli vain haittaa), joten moinen klamentuuri tulisi tilata kotomaasta. Kyseenomainen prosessi kestäisi tietenkin päiviä, minkä jälkeen rahansiirto brittitilille tulisi hieman liian myöhään (vuokranmaksuun viisi päivää vs. todistus Suomesta pari-kolme päivää ja rahansiirto toinen mokoma lisää). Siispä herra Sulopuisto heitti hanskat naulaan jo etukäteisluontoisesti.

Mutta kas, kun uusi päivä valkeni, saapui postissa tiliote herra Sulopuiston toisesta kotimaisesta pankista. Tämä tiliote tosin osoitti varsin karulla tavalla herra Sulopuiston finanssistrategian heikkoudet, saldo kun oli pyöreät nolla euroa. ”Joka tapauksessa”, hän tuumasi, ”nythän minulla on vaaditut asiakirjat.” Näin ajatellen hän marssi pankkiin. Tummia pilviä kasaantui taivaalle.

Kelataan tiistaiaamuun, kello yhteentoista. Herra Sulopuisto marssii hymyillen sisään pankin motorisoidusta ovesta. Hän suuntaa kohti asiakaspalvelijaa, jolle hän kertoo asiansa. ”Vai niin”, sanoo kotkanpersnaamainen asiakaspalvelija, ”sinun ei kyllä pitäisi saada tiliä avattua noiden dokumenttien avulla.” Herra Sulopuisto oli lievästi närkästynyt. Hän selitti tilanteen, ja mainitsipa ohimennen Neiti Mannisen onnistuneen tilinavauksessa vieläpä edellisenä päivänä ja samassa pankissa. Asiakaspalvelija lähti konsultoimaan Kollegaa. Tämä, kuten tulisi osoittautumaan, oli enne. Hetkisen kuluttua asiakaspalvelija palasi. ”En ymmärrä, kuinka tyttöystäväsi onnistui avaamaan tilin”, hän kertoi. Hämmennys velloi nyt jo varsin voimakkaana Herra Sulopuiston päässä. Kuinka voitonriemuisena hän olikaan astunut sisään! Mitä hän oli tehnyt ansaitakseen jumalten vihan? Mikä hubris nyt oli kyseessä?

Muutamien epävarmojen sanankäänteiden jälkeen herra Sulopuisto onnistui kuitenkin vakuuttamaan olevansa kelpo kansalainen, joten asiakaspalvelija päästi hänet konsultin puheille siinä uskossa, että herra Sulopuisto joutuisi palaamaan seuraavana päivänä kunnollisten dokumenttien kera. Rohkaistuneena sankarimme astui nyt surman suuhun. Hän tervehti verbaalisesti herra pankkiherraa, ja alkoi latoa pöydälle papereita. Tiliote, kirjelmä huonenaapurilta, passi, hammasharja, ajokortti. ”Jahas, jahas”, tuumasi pankkihenkilö, ”nämä eivät kyllä taida riittää.” SETT eli ”Siispä Ei Tiliä Teille”. Mutta hmm, yhtäkkiä herra Sulopuisto muisti, jotta hänen laukussaan makaili yliopiston koneiston tulostama lomake, joka kerta kaikkiaan todisti hänen opiskelijuutensa ja mainitsipa vielä, että hän asui Suomessa (mikäli Suomen passi ei ollut vielä riittänyt karistamaan kaikkia epäilyjä vakuutettavan mielestä).

”Mutta voi!”, huudahti herra Sulopuisto, ”tämä ei ole osoitettu pankillenne, joten se ei kelvanne.” SETT. ”Ei suinkaan, säännökset ovat muuttuneet ja nyt voimme hyväksyä kirjeen joka on osoitettu asianomaisille”, pankkihenkilö korjasi. Samassa valopilari läpäisi katon ja kerubit lauloivat hoosiannaa. Siispä sittenkin tiliä avaamaan.

Yhtäkkiä pankkihenkilön silmät alkoivat loistaa mustaa valoa. ”Jahas, jahas, tämä yliopiston kirjelmähän sisältää varsin eri osoitteen kuin tiliote.” SETT. Herra Sulopuisto yritti selittää hämmentyneelle pankkivirkailijalle, että kyseessä olivat sellaiset sivistysvaltion konseptit kuin vanhempien osoite ja osoite opiskelupaikkakunnalla. Pohdiskeltuaan hetken pöllämystynyt toimihenkilö päätti hyväksyä todistelut, mutta lähti vielä tarkistamaan asiaa kollegaltansa.

”Olen kovin pahoillani”, sanoi pankkitoimihenkilö palattuaan, ”mutta tämän kirjeen sanamuoto on väärä.” SETT. Muistikuvat edellisestä konttorista vilisivät läpi O. Sulopuiston mielen.

(Tässä vaiheessa aikaa oli kulunut puoli tuntia ja vitutus oli niin massiivinen, että minun on pakko siirtyä kerronnassa ensimmäiseen persoonaan.)

Siispä noin puolenkymmenen ”onnistuu – ei onnistukaan”-iteraation jälkeen arviolta kymmenes minun ja Sonjan yhteenlaskettuna tapaamamme pankkivirkailija jälleen kerran päätyi erilaiseen ratkaisuun kuin edellinen henkilö. Korvistani valui savua ja silmistä verta, kun kävelin jälleen kerran ulos toimistokiinteistöstä uusien ohjeiden kera.

Tämä tarina, ikävä kyllä, on tosi.

Koska en saa tiliä, johon liittyisi mahdollisuus maksaa shekeillä tai verkkopankin avulla, aion tilittää vuokran ruskeassa kirjekuoressa pieninä, käytettyinä seteleinä.

Minulle on käynyt ilmeiseksi, että aivan kaikki eivät tiedä, missä olen ja miksi olen, joten kerrataanpa asiat jälleen kerran. Kuten kotisivuillani olen maininnut – ja oletan röyhkeästi, että kaikki seuraavat sivujeni informaatiosisällön muuttumista puolisäännöllisesti – olen tämän kevään Cardiffissa, Walesin pääkaupungissa. (En siis Englannissa, kuten jotkut ovat virheellisesti olettaneet.) Syynä vierailuuni on yksinkertaisesti vaihto-opiskelu, tai hieman karummin sanottuna se, että yliopisto antaa ilmaista rahaa ja pitäähän se opintolainapotentiaalikin jotenkin aktualisoida. Sonja on täällä myös, mutta ei opiskelemassa. Hän etsii parhaillaan töitä, jotta voisi maksaa oman osansa vuokrasta (250 puntaa reilun kymmenen neliön kokolattiamattoisesta kämpästä). So there.

Kun olin vielä peruskoulussa ja lukiossa, englanninopettajat – ja muutkin kielenopettajat – tapasivat sanoa, että vasta yliopistotasolla huomaa, kuinka vaativa kieli englanti on. En ole aivan varma, selittikö kukaan koskaan tarkemmin, mitä he sillä tarkoittivat. Ainakaan se ei ole selvinnyt minulle vielä näiden ensimmäisten yliopistovuosien aikana.

Olen erittäin tietoinen siitä, että en ole täydellinen kielenkäyttäjä ja laajan sanavaraston kehittäminen on elinikäinen homma, mutta en ole vieläkään törmännyt siihen suureen kynnykseen, jota niin kovasti mainostettiin.

Tai tarkennetaanpa tuota ajatusta hiukkasen. Oikeastaan minun pitäisi kirjoittaa, että en ollut törmännyt siihen aiemmin. Sillä nyt, täällä natiivipuhujien ihmemaassa, olen lopulta löytänyt oman askelmani.

Ongelma ei ole se, että sanavarastoni olisi riittämätön arkielämän tai akatemian haasteisiin. Olenhan kirjoittanut jo esseitä Jyväskylässä ja nautin härkistä brittihuumorista siinä missä aasialainenkin maahanmuuttaja (that is to say, luultavasti en aivan yhtä paljon kuin syntyperäinen britti mutta kuitenkin huomattavasti). Erilaisten aksenttienkaan ymmärtäminen ei ole ylitsepääsemättömän vaikeaa, vaikka koulussa meitä paukutettiinkin vain RP:llä. Onhan Suomessakin sentään televisio ja levykauppoja. Hankalaa ei ole edes se, etten saisi ilmaistua itseäni ymmärrettävästi tai riittävästi, onhan minulla laajalti kliinistä eli koulupohjaista harjoitustaustaa ja useimmat paikalliset ymmärtävät kuunnella rauhassa, kun tajuavat että puhuja on ulkomaalainen.

The core of the poodle is that I can’t engange in conversations. Toisin sanoin: osaan sanoa oman asiani varsin selkeästi, ja ymmärrän mitä televisiossa tai radiossa sanotaan. Mutta kun joku huutaa kadulla ja kysyy ohjeita, peukku uppoaa syvälle suuhun. Kyse ei ole arkuudesta sinänsä (vaikka olenhan minä sitäkin), vaan siitä, että tähän outoon tilanteeseen ei koulussa ole valmistettu. Tähän asti olen törmännyt ei-standardiin englantiin vain yksisuuntaisesti. En nyt laske tähän niitä kertoja, kun jenkkiläisen vaihto-opiskelijan kanssa on keskusteltu Limp Biskitin Nookiesta (tai miehen omin sanoin: ”That song is so about me and my ex”) tai kun australialainen majoituksenetsijä on kertonut kuinka halpaa olut on down under. Kuten jo mainitsin, toisinaan – lähinnä yksinkertaisissa ”keskusteluissa” – arvaaminen auttaa. Mutta jos keskustelukumppanilta tulee vähänkin monimutkaisempi, ennalta-arvaamaton viesti, olen pihalla. Glee Clubilla ovimies kertoi meille pöytänumeromme ja se meni totaalisen ohi, koska en osannut odottaa sitä. Simppeli luku, 427, ei kovin vaikea ymmärtää ja muistaa edes englanniksi. Tässä toki jälleen auttaa se, että kun naapuri tajuaa puhuvansa ulkomaiselle pönttöpäälle, hän hidastaa vauhtia, artikuloi selvemmin ja käyttää lapsisanastoa. Mutta ongelmia riittää silti.

Joten siinä teille, Seppo Mäkelä & co. Isoin ongelma on siinä, että nothing but nothing voi korvata käytännön harjoittelun.

Nyt nähtävillä: ensimmäinen satsi kuvia, jotka ovat a) melko tylsiä ja b) melko huonoja, mutta hei – minä olen istunut niin monen huonon diashown läpi, että kyllä tekin saatte luvan teeskennellä kiinnostuneisuutta.

Ulkomailla alkaa arvostaa Suomen korkeaa verotusta. Opiskelijalle selkein ero on tietenkin siinä, että lukukausimaksuja ei ole.

Vähemmän itsestäänselvää on se, että verorahoja upotetaan jopa kirjastoihin eri tavalla kuin täällä. (Ja kun kirjoitan ”eri tavalla”, tarkoitan nimenomaan erilaista, en välttämättä että meillä rahaa poltettaisiin enemmän.) Levyjen ja elokuvien lainaamisesta pitää nimittäin maksaa täällä. Kieltämättä maksu on pienempi kuin vaikkapa Blockbusterissa ja laina-ainakin pitempi, mutta tässä onkin kyse periaatteesta. (Eivätkä nuo kirjastot vaikuta mitenkään erinomaisen hyvin varustettuja olevan.) Maksuton kirjasto = hyvä asia.

Toinen, vähemmän poliittissävytteinen piirre tässä kirjastojupakassa on se, että minä, vieraileva tähti, en saanut varsinaista korttia vaan loma-aika-kortin. Tässäkään ei sinänsä ole mitään väärää. Mutta siinä on, että vaikka maksoin kortista panttia 20 puntaa, en saa lainata kerrallaan kuin kaksi kirjaa. Kaksi.. Mitähän kirjastotoimen johtaja on ajatellut, että köyhät mutta kirjoja himoitsevat etelämaalaiset turistit tulevat tänne massoittain, hankkivat itselleen kahdenkympin kirjastokortin, lainaavat sata kirjaa ja häviävät kuin tuhka tuuleen?

Kaikkea sitä.

Päivän kohokohdat, ei missään erityisessä järjestyksessä.

• Kävelin parturiin ja sanoin ”ajaisitko selkäkarvani”
• Myöhästyin ensimmäiseltä luennoltani (tosin vain vähän)
• Seisoin entisen kirkon ja nykyisen halpahallin käytävässä suojassa tihkusateelta syömässä kana-majoneesi-voileipää

En tainnutkaan vielä kertoa tarkemmin tästä kämpästä. Kyseessä on siis juuri sellainen peri-brittiläinen rivitalontapainen sivukadulla.

Maali kupruilee seinillä, suihkusta tulee vettä kehnosti ja keittiössä on kaasuhella. Meillä on yksi talon viidestä huoneesta, joita täällä nimitetään jostain kumman syystä makuuhuoneiksi (jos se on ainoa huone, on aika hölmöä nimittää sitä makuuhuoneeksi). Vuokraa tällä arviolta kymmenen neliön luukulla on 250 puntaa kuussa, eli aika tarkkaan 400 euroa. Siis melkein sama hinta kuin mitä maksamme Jyväskylän 45 neliön saunallisesta kaksiosta vuosimallia 1999.

Kaikkialla on kokolattiamatot, ja koko ajan on kylmä. Patterit hohkaavat täysillä, mutta olohuone (eli se missä on ruokapöytä, supernatisevat huonekalut, telkkari ja kuivumassa olevia kalsareita) ei pysy lämpimänä, ellei keittiön ovea sulje. Vuokravälittäjän kommentti oli ”it’s just been done over”, mikä siis meikäläisten standardien mukaan meinaa suunnilleen samaa kuin ”paskassa kunnossahan se on mutta vastamaalattu”.

Suomalaisesta näkökulmasta on jokseenkin koomista, että vaikka autot ovat niin halpoja (verotus, verotus), talot maksavat aivan absurdeja summia sekä vuokrattaessa että ostettaessa.

Kämppiksiä ei paljon näy, paitsi niitä kahta, jotka eivät käy töissä vaan opiskelevat. Keittiö on pieni ja jääkaappi tupaten täynnä tavaraa – ja kaikkialla on rasvakerros. Kahvinkeitin olisi käynyt kärpäsloukusta ennen kuin pesimme sen. Ei täällä nyt nurkkiin paskota, mutta kun kukaan ei pidä yhteisistä tiloista huolta, käy näin.

Meidän huoneemme on lattiakerroksessa (muistathan, että ground floor on ensimmäinen, first floor toinen ja niin edespäin). Tässä on kadulle antava iso ikkuna, jonka verhoja ei voi aukaista, sillä muuten yli-innokkaat waleslaiset (walesilaiset?) kurkkivat sisään kulkiessaan kadulla.

Olen yrittänyt ottaa kuvia asunnosta ja yritän vieläpä tunkea niitä nettiin. Koko kuvagalleriahomma on vielä hieman vaiheessa, joten siinä saattaa kestää.

Kuten Sonja huomautti: Vain britti laittaa kokolattiamaton kylpyhuoneeseen.