Kuten jokainen Britanniassa asustellut tietää, täällä on liikaa muovikasseja. Kyllä, ilman hitustakaan ymmärrystä tai suvaitsevaisuutta ilmoitan, että niitä pirun kasseja on liikaa.

Ruokakauppojen kassit ovat pienempiä kuin suomalaiset vastineet ja paljon ohuempia. Niinpä jokainen Tescosta tulija näyttää bag ladyltä, joka raahaa koko maallista omaisuuttaan muovikasseissa, vaikka todellisuudessa kyseinen henkilö olisi vain ostanut ruokaa perheellensä viikonlopuksi. Lisäksi asiakkaille tuputetaan muovikassia, vaikka hän olisi ostamassa huulirasvapuikkoa. Keskustassa kävelevä keskivertoshoppailija kantaakin aina neljän tai viiden eri kaupan kasseja mukanaan. Oletettavasti kassien runsaus lisää ostoskierroksen suomaa nautintoa.

Oma huippusuoritukseni oli se, kun tänään päivällä tarvitsin sanomalehdille oman kassin. Katsopas kun suurin osa broadsheeteistä julkaisee erillistä (tai erillistä ja erillistä) sunnuntailehtiä, ja ne ovat yleisesti ottaen melko luettavia, vaikka viikkoversiot eivät aina olekaan. Kun huomasimme eilen kämppis-Owenin kanssa ostaneemme saman lehden seitsemäntenä päivänä päällekkäin, päätin synkronisoida sunnuntaiostokset. Yksi kappale per talous on sentään tarpeeksi.

Suunnitelma toimi mutta toisaalta ei. En nimittäin ostanut Observeria (Guardianin sunnuntailehti), vaan sen sijaan Sunday Timesin (jonka uutissivut ovat – edelleen – raivostuttavat). Mutta sen lisäksi päätin ostaa Independentin (tai siis Independent on Sundayn), koska toinen kämppis oli kehunut sitä aiemmin. Ja samalla vaivalla päätin tyypata myös Sunday Telegraphin. Minulla meni viisi tuntia itse lehtien läpikahlaamiseen, enkä ollut avannut yhtään liitteistä (sunnuntailehdissä on kymmenkunta osiota broadsheetissä ja pari-kolme magazine-liitettä). Independentissä oli hyvä artikkeli siitä, mitä talouspakotteet ovat tehneet Irakin siviileille, ja kaivan linkin juttuun heti kun mahdollista.

Niinpä täällä hukutaan nyt vanhoihin sanomalehtiin (en tiedä missä kierrätyspisteitä on ja tuntuu hullulta tunkea puolitoista metriä paperia roskikseen) ja tyhjiin, halkeileviin muovipusseihin. Madness, sheer madness.

Esimerkki 1: Miljoonia kaduille kerännyt rauhanmarssi oli etusivulla kakkosaiheena. Tony Blairin reaktio marssiin oli nostettu ylimmäiseksi. Esimerkki 2: Ilmavoimien pilotteja käsitelleessä jutussa muistettiin kertoa, kuinka vaarallista lentäminen vihamielisten alueiden yllä onkaan ja kuinka pahalta se tuntuu. Kuolemaan ja kärsimykseen siinä viitattiin vain otsikon sitaatilla ”Täytyy olla valmis tappamaan”. Esimerkki 3 (tosin tämä ei ole niinkään lehden kuin haastateltavan sanavalinnan vika): Kuwaitilainen mies, joka oli taistellut Irakia vastaan edellisessä sodassa, sanoi ”En ole pelkuri, sodassa tapoin kymmeniä irakilaisia kotitekoisilla autopommeilla”.

Väsynyt, väsynyt maanantai koulussa, mutta kotimatkalla sentään satoi.

Yllättävää sinänsä, mutta kyseessä oli ensimmäinen kunnon sade koko sinä aikana, jonka olen täällä viettänyt. Aiemminkin on ripotellut siinä määrin, että sateenvarjolle on käyttöä, mutta nyt tuli ensimmäisen kerran vettä niin kovaa, että housunlahkeet kastuivat sateenvarjosta huolimatta. Vettä ei kuitenkaan tullut aivan jannehurmeena*.

Samalla paikallinen ilmanhaltija säilytti kuitenkin ominaisluonteensa, ja tämä rankkasade oli ohi ennen kuin ehtinyt koulusta kotiin, eikä matka kestä kuin varttitunnin. Yleensäkin täällä on hankala puhua säästä suomalaisessa mielessä, sillä Cardiffissa ei ole niinkään säätiloja kuin harmaata sössöä. Joka päivälle luvataan – enemmän tai vähemmän – sadetta, mutta yleensä (ainakin meidän kotinurkilla) on vain kylmää ja harmaata. Alkuasukkaat ovat tottuneet tähän siinä määrin, että kaikesta tästä kurjuudesta huolimatta kaksi kämppistä pamahtivat läpimärkinä taloon kello 22:45 oltuaan pelaamassa jalkapalloa pilkkopimeässä ja läpimärällä kentällä. ”Peli oli sovittu jo viikko sitten, joten ei sitä tuon takia kehdannut perua”, sanoi Dan (vain puoliksi itseironisesti).

* Janne ”myrsky repi puita / taivas salamoi” Hurme, näetsen.

En tahdo vaikuttaa kiittämättömältä, mutta olisikohan ihan mahdotonta järjestää tässäkin maassa jätehuolto niin, että asunnoista ei heitetä pelkkiä muovipusseja kadunvarteen, vaan laitetaan ne suljettuihin astioihin?

En ole hygieniaekspertti, mutta veikkaan että lokkien riekkuminen johtuu osittain siitä, että muonaa on saatavilla yllin kyllin joka notkossa.

Sitten kuvittelin, että olin palauttanut maanantaina oikean kirjan kirjastoon, mutta palautinkin väärän. Ymmärrettävä erehdys, sillä molempien nimissä esiintyy sana ”gender”. Mutta. Tämä seikka (yksi kirja neljä päivää myöhässä) sai aikaan sen, että olen nyt väliaikaisessa lainauskiellossa. Mikä ei välttämättä haittaisi, ellen yrittäisi epätoivoisesti kalastella kirjoja niitten helvaatan esseiden tekemistä varten.

Sata opiskelijaa luennolla, kolme ”avaintekstiä”, jokaista viisi kappaletta kirjastossa. Paskaahan siitä seuraa. Mutta minä en valita, en! (Jos ei oteta huomioon sitä, että valitan koko ajan.) On tässä ennenkin tuubailtu.

Jos jotain positiivista pitää tästä elosta etsiä, niin televisiostahan se tietenkin löytyy. Erityisesti siitä, että tv-kanavia (ihan oikeita, ei mitään leikkikanavia kuten Eurosport tai saksalainen uutiskanava) on enemmän kuin koto-Suomessa. Ja että ohjelmat tulee telkkarista yleensä ottaen aiemmin kuin siellä.

Mutta ensin ne huonot puolet. Neloskanavan (Channel Four muistuttaa kummasti ohjelmaprofiililtaan Nelosta, tai pikemminkin toisin päin) perjantai-iltojen riemu on nimeltään Boys and Girls. Se on jotain aivan käsittämätöntä. Kaikkein lähiten koko hässäkkä muistuttaa Frendeissä ollutta Bamboozle-show’ta, johon Joey yritti päästä juontajaksi. Jengiä juoksentelee ympäriinsä bikineissä, puhuu härskejä, heiluttelee pyllyjään, kaatuilee, huutaa ja lopussa joku hippi voittaa jostain käsittämättömästä syystä sata tuhatta puntaa. Waste of good money, I tell you.

Vaan ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Mandelasta tuli erinomainen dokkari, ja Thatcherista pyörii neliosainen sarja parhaillaan. Molemmat ovat suositeltavaa kamaa, ja ohjelmia jotka katsoisin mieluusti Suomessa uudestaan.

Draama-viihdepuolella kohokohtia ovat tietenkin Attenboroughin Life of mammals, joka suorastaan huutaa päästä Avaraan luontoon. Oikeastaan samaan kategoriaan tippuu myös Derren Brown Mind Control, joka on uskomatonta katsottavaa. Kyseessä on taikuri/silmänkääntäjä/psykologi, joka pystyy huijaamaan ihmisiä (varastaa kravatinkin päältä) tai aavistamaan mitä he aikovat sanoa tai tehdä (arvaa minkä nimen ohikulkija antaa maalaukselle).

Puhtaimmasta huumorista vastaa kaksi ohjelmaa: Stand Up America ja Live Floor Show. Ensimmäinen dokumentoi standupin historiaa ison meren takana ja jälkimmäinen on potpuri, jossa puolenkymmentä erityyppistä esiintyjää esittelee kykyjään. Harmillista, että sen viimeinen jakso tulee tänään. Hauskaa ja opettavaista (je, opettavaista!) kamaa molemmat.

Lisäksi on tietenkin jo aiemmin mainitut Office, Book Group ja Marion and Geoff. Eikä sovi unohtaa sitä, että Sopranos pyörii jo. Nam. Sirkushuveja siis on, kumpa leipä olisi vielä halvempaa niin voisi unohtaa mitä maailmalla tapahtuu.

PS: Timesin telkkariliitteestä: 8.00 Abba’s Biggest Secret – Revealing that Frida Lyngstad, singer with the Swedish pop superstars, was the illegitimate daughter of a Nazi officer, spoilerointia parhaimmillaan?

Ei edes ATK-luokassa.

Kuvia, kuvia, lisää kuvia Cardiffista (mukana myös kuuluisa pönttö) !

Näin perjantaina päivällä sattumalta Walesin prinssin eli Charlesin. Hän ilmeisesti vieraili jossain hyvin tärkeässä rakennuksessa, joten paikalla oli normaalit, ennalta-arvattavat järjestelyt: sotilaita, Rolls-Royce, poliiseja, suljettu katu ja mies asepuvussa vuohen kanssa.

En varsinaisesti väitä ymmärtäväni, mistä kuninkaallisissa on kyse, mutta minkä ihmeen prinssin vierailua kunnioitetaan vuohella? Mitä se vuohi symboloi – parisuhdeongelmia?

Eräs seikka, joka ei liity siniverisiin juurikaan (okei, ei ollenkaan), on sää. Miksei täällä voi olla selkeitä säätiloja, vaan kaiken pitää olla aina harmaata mössöä? Esimerkki: kun menin torstaina aamupäivällä kouluun, ulkona melkein satoi. ”Melkein sataa” tarkoittaa tilaa, jolloin haluaa ehdottomasti ottaa sateenvarjon mukaan, muttei ole varma kannattaako sitä käyttää, koska kuivaamisesta on enemmän haittaa kuin sen tarjoamasta suojasta hyötyä.

Lehtimainoksen pienen printin radiovastine on mies, joka puhuu viisi lausetta kolmessa sekunnissa hengittämättä välillä. Miesparka varmaankin pyörtyy suorituksen jälkeen, sen verran hektiseltä meno kuulosti.

Niille, joilla on kehno mielikuvitus, on nyt tarjolla lisää kuvia Walesista.

Jummijammi notta onkin massu täynnä. Mentiin klo 18.30 kurssikaverin luo bileisiin ja tultiin sieltä puolenyön maissa kotiin. Pirskules sentään, miksei kukaan varoittanut etukäteen? Oli muonaa niin paljon, että kotimatka oli tuskallinen yhdistelmä sulatus- ja pidättelyvaivoja. Mutta toisaalta tytöt olikin kuulemma kokanneet kaksi päivää. Ottakaa opiksi: jos kauko-Idästä kotoisin olevat ihmiset pyytävät vieraisille, ei kannata ottaa pohjia.