Kuten jokainen Britanniassa asustellut tietää, täällä on liikaa muovikasseja. Kyllä, ilman hitustakaan ymmärrystä tai suvaitsevaisuutta ilmoitan, että niitä pirun kasseja on liikaa.

Ruokakauppojen kassit ovat pienempiä kuin suomalaiset vastineet ja paljon ohuempia. Niinpä jokainen Tescosta tulija näyttää bag ladyltä, joka raahaa koko maallista omaisuuttaan muovikasseissa, vaikka todellisuudessa kyseinen henkilö olisi vain ostanut ruokaa perheellensä viikonlopuksi. Lisäksi asiakkaille tuputetaan muovikassia, vaikka hän olisi ostamassa huulirasvapuikkoa. Keskustassa kävelevä keskivertoshoppailija kantaakin aina neljän tai viiden eri kaupan kasseja mukanaan. Oletettavasti kassien runsaus lisää ostoskierroksen suomaa nautintoa.

Oma huippusuoritukseni oli se, kun tänään päivällä tarvitsin sanomalehdille oman kassin. Katsopas kun suurin osa broadsheeteistä julkaisee erillistä (tai erillistä ja erillistä) sunnuntailehtiä, ja ne ovat yleisesti ottaen melko luettavia, vaikka viikkoversiot eivät aina olekaan. Kun huomasimme eilen kämppis-Owenin kanssa ostaneemme saman lehden seitsemäntenä päivänä päällekkäin, päätin synkronisoida sunnuntaiostokset. Yksi kappale per talous on sentään tarpeeksi.

Suunnitelma toimi mutta toisaalta ei. En nimittäin ostanut Observeria (Guardianin sunnuntailehti), vaan sen sijaan Sunday Timesin (jonka uutissivut ovat – edelleen – raivostuttavat). Mutta sen lisäksi päätin ostaa Independentin (tai siis Independent on Sundayn), koska toinen kämppis oli kehunut sitä aiemmin. Ja samalla vaivalla päätin tyypata myös Sunday Telegraphin. Minulla meni viisi tuntia itse lehtien läpikahlaamiseen, enkä ollut avannut yhtään liitteistä (sunnuntailehdissä on kymmenkunta osiota broadsheetissä ja pari-kolme magazine-liitettä). Independentissä oli hyvä artikkeli siitä, mitä talouspakotteet ovat tehneet Irakin siviileille, ja kaivan linkin juttuun heti kun mahdollista.

Niinpä täällä hukutaan nyt vanhoihin sanomalehtiin (en tiedä missä kierrätyspisteitä on ja tuntuu hullulta tunkea puolitoista metriä paperia roskikseen) ja tyhjiin, halkeileviin muovipusseihin. Madness, sheer madness.

Esimerkki 1: Miljoonia kaduille kerännyt rauhanmarssi oli etusivulla kakkosaiheena. Tony Blairin reaktio marssiin oli nostettu ylimmäiseksi. Esimerkki 2: Ilmavoimien pilotteja käsitelleessä jutussa muistettiin kertoa, kuinka vaarallista lentäminen vihamielisten alueiden yllä onkaan ja kuinka pahalta se tuntuu. Kuolemaan ja kärsimykseen siinä viitattiin vain otsikon sitaatilla ”Täytyy olla valmis tappamaan”. Esimerkki 3 (tosin tämä ei ole niinkään lehden kuin haastateltavan sanavalinnan vika): Kuwaitilainen mies, joka oli taistellut Irakia vastaan edellisessä sodassa, sanoi ”En ole pelkuri, sodassa tapoin kymmeniä irakilaisia kotitekoisilla autopommeilla”.

Väsynyt, väsynyt maanantai koulussa, mutta kotimatkalla sentään satoi.

Yllättävää sinänsä, mutta kyseessä oli ensimmäinen kunnon sade koko sinä aikana, jonka olen täällä viettänyt. Aiemminkin on ripotellut siinä määrin, että sateenvarjolle on käyttöä, mutta nyt tuli ensimmäisen kerran vettä niin kovaa, että housunlahkeet kastuivat sateenvarjosta huolimatta. Vettä ei kuitenkaan tullut aivan jannehurmeena*.

Samalla paikallinen ilmanhaltija säilytti kuitenkin ominaisluonteensa, ja tämä rankkasade oli ohi ennen kuin ehtinyt koulusta kotiin, eikä matka kestä kuin varttitunnin. Yleensäkin täällä on hankala puhua säästä suomalaisessa mielessä, sillä Cardiffissa ei ole niinkään säätiloja kuin harmaata sössöä. Joka päivälle luvataan – enemmän tai vähemmän – sadetta, mutta yleensä (ainakin meidän kotinurkilla) on vain kylmää ja harmaata. Alkuasukkaat ovat tottuneet tähän siinä määrin, että kaikesta tästä kurjuudesta huolimatta kaksi kämppistä pamahtivat läpimärkinä taloon kello 22:45 oltuaan pelaamassa jalkapalloa pilkkopimeässä ja läpimärällä kentällä. ”Peli oli sovittu jo viikko sitten, joten ei sitä tuon takia kehdannut perua”, sanoi Dan (vain puoliksi itseironisesti).

* Janne ”myrsky repi puita / taivas salamoi” Hurme, näetsen.

En tahdo vaikuttaa kiittämättömältä, mutta olisikohan ihan mahdotonta järjestää tässäkin maassa jätehuolto niin, että asunnoista ei heitetä pelkkiä muovipusseja kadunvarteen, vaan laitetaan ne suljettuihin astioihin?

En ole hygieniaekspertti, mutta veikkaan että lokkien riekkuminen johtuu osittain siitä, että muonaa on saatavilla yllin kyllin joka notkossa.

Sitten kuvittelin, että olin palauttanut maanantaina oikean kirjan kirjastoon, mutta palautinkin väärän. Ymmärrettävä erehdys, sillä molempien nimissä esiintyy sana ”gender”. Mutta. Tämä seikka (yksi kirja neljä päivää myöhässä) sai aikaan sen, että olen nyt väliaikaisessa lainauskiellossa. Mikä ei välttämättä haittaisi, ellen yrittäisi epätoivoisesti kalastella kirjoja niitten helvaatan esseiden tekemistä varten.

Sata opiskelijaa luennolla, kolme ”avaintekstiä”, jokaista viisi kappaletta kirjastossa. Paskaahan siitä seuraa. Mutta minä en valita, en! (Jos ei oteta huomioon sitä, että valitan koko ajan.) On tässä ennenkin tuubailtu.

Jos jotain positiivista pitää tästä elosta etsiä, niin televisiostahan se tietenkin löytyy. Erityisesti siitä, että tv-kanavia (ihan oikeita, ei mitään leikkikanavia kuten Eurosport tai saksalainen uutiskanava) on enemmän kuin koto-Suomessa. Ja että ohjelmat tulee telkkarista yleensä ottaen aiemmin kuin siellä.

Mutta ensin ne huonot puolet. Neloskanavan (Channel Four muistuttaa kummasti ohjelmaprofiililtaan Nelosta, tai pikemminkin toisin päin) perjantai-iltojen riemu on nimeltään Boys and Girls. Se on jotain aivan käsittämätöntä. Kaikkein lähiten koko hässäkkä muistuttaa Frendeissä ollutta Bamboozle-show’ta, johon Joey yritti päästä juontajaksi. Jengiä juoksentelee ympäriinsä bikineissä, puhuu härskejä, heiluttelee pyllyjään, kaatuilee, huutaa ja lopussa joku hippi voittaa jostain käsittämättömästä syystä sata tuhatta puntaa. Waste of good money, I tell you.

Vaan ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Mandelasta tuli erinomainen dokkari, ja Thatcherista pyörii neliosainen sarja parhaillaan. Molemmat ovat suositeltavaa kamaa, ja ohjelmia jotka katsoisin mieluusti Suomessa uudestaan.

Draama-viihdepuolella kohokohtia ovat tietenkin Attenboroughin Life of mammals, joka suorastaan huutaa päästä Avaraan luontoon. Oikeastaan samaan kategoriaan tippuu myös Derren Brown Mind Control, joka on uskomatonta katsottavaa. Kyseessä on taikuri/silmänkääntäjä/psykologi, joka pystyy huijaamaan ihmisiä (varastaa kravatinkin päältä) tai aavistamaan mitä he aikovat sanoa tai tehdä (arvaa minkä nimen ohikulkija antaa maalaukselle).

Puhtaimmasta huumorista vastaa kaksi ohjelmaa: Stand Up America ja Live Floor Show. Ensimmäinen dokumentoi standupin historiaa ison meren takana ja jälkimmäinen on potpuri, jossa puolenkymmentä erityyppistä esiintyjää esittelee kykyjään. Harmillista, että sen viimeinen jakso tulee tänään. Hauskaa ja opettavaista (je, opettavaista!) kamaa molemmat.

Lisäksi on tietenkin jo aiemmin mainitut Office, Book Group ja Marion and Geoff. Eikä sovi unohtaa sitä, että Sopranos pyörii jo. Nam. Sirkushuveja siis on, kumpa leipä olisi vielä halvempaa niin voisi unohtaa mitä maailmalla tapahtuu.

PS: Timesin telkkariliitteestä: 8.00 Abba’s Biggest Secret – Revealing that Frida Lyngstad, singer with the Swedish pop superstars, was the illegitimate daughter of a Nazi officer, spoilerointia parhaimmillaan?

Ei edes ATK-luokassa.

Kuvia, kuvia, lisää kuvia Cardiffista (mukana myös kuuluisa pönttö) !

Jopas olen heittäytynyt kevytkenkäiseksi taloudellisessa mielessä. Viime päivinä on tullut visiteerattua elokuvissa (About Schmidt, Chicago ja lähipäivinä vielä The Pianist ja Punch-Drunk Love) ja ostettua pino levyjä (Dandy Warhols, Lemon Jelly, Ed Harcourt, The Streets, Starsailor, Blur ja Kate Bush). Mutta pahinta on se, että nyt sorruin ostamaan DVD-leffoja (Saving Private Ryan ja Terminator, jos on pakko tietää), vaikka mitä helvettiä minä niillä täällä muka teen ja olin jo tehnyt periaatepäätöksen etten osta mitään. Olen niin heikko. Mutta minkäs teet, kun kaikki on tarjouksessa (lue: eivät normaalin sikahintaisia) ja päivä on nuori ja luottokorttikin vielä kimaltelee.

Ettei blogin asiapitoisuus vain pääsisi laskemaan liiaksi, kerron nyt viimeaikaisista tapahtumista ns. viralliseen sävyyn.

Ensinnäkin Sonja sai työpaikan. Tai on siitä jo kaksi viikkoa. Hän on töissä ison toimistorakennuksen työmaaruokalassa. Palkka on minimi (eli 4,20 puntaa / tunti) ja vuoro alkaa 6.30.

Toisekseen opinnot. Minulla on kuusi tuntia luentoja viikossa ja päälle kolme tuntia seminaari-istuntoja joka toinen viikko. Melkoista sluibailua siis. Ensimmäiset esseettehtävät on nyt jaettu. Tehtävät ovat melko rajoitettuja ja juttujen laajuuskin on hallittava (sellaista 1000-3000 sanaa).

En tunne ”koulusta” ketään paitsi yhden japanilaisen ja yhden hongkongilaisen tytön. Tai no tiedän nimeltä yhden kymrinpuhujan, mutta Garethiin törmää vain toisinaan. Tämä kaikki tarkoittaa käytännössä sitä, että seminaariryhmissä olen yleensä kolmas (tai viides tai kuudes) pyörä, joka kuunteli mm. maanantaina mielenkiintoisia tarinoita töistäpinnaamisesta ja pankkikortin luottorajan kiusaamisesta baari-iltana.

Kämppisten kanssa tulee hengailtua kotona. Owenilla eli kiinalaisella koulupojitsulla on läppärissään DVD-asema, mitä on tullut jo hieman hyödynnettyä. Meillä olisi suunnitelmissa mennä lauantaina porukalla (Owen + Dan + Sonja + mie) syömään ja sitten elokuviin (katsomaan Catch Me If You Can, jos on pakko tietää – en minä sitä valinnut).

Että melko ennustettavasti menee. Ei hullumpaa, kuitenkaan.

More pictures of Cardiff

Voi jumalauta. Tuumasin, että kirjoitan pankkiseikkailuista vasta sitten kun asiat on saatu onnellisesti päätökseen, mutta tänään kamelin (=se on niinko minä) selkä katkesi. Tai viilataanpas tuota kielikuvaa hieman: selkä ei vain katkennut passiivissa, vaan byrokratiakoneisto kiinnitti kamelin ensin ruuvipöytään, ja sitten kiristi sitä hitaasti ja nautinnollisesti monen päivän ajan. Vielä varoituksen sana: seuraava tilitys on pitkä, tylsä ja todennäköisesti hyödytön. Voit haluta käyttää aikasi jotenkin hyödyllisemmin. Valmis?

Hyvä. Loikataanpas ajassa pari viikkoa taaksepäin. Tammikuussa iloinen ja positiivinen O. Sulopuisto oli asustellut Cardiffissa jo muutaman kuukauden. Siihen asti hän oli selvinnyt Visalla ja pankkiautomaatilla, mutta kallon pohjalla pyöri ajatus paikallisen tilin avaamisesta. Siispä tuumasta toimeen.

Hän marssi lähimmän pankin konttoriin. ”Hyvää päivää”, sanoi pankkivirkailija, ”kuinka voin auttaa?” Kuinka miellyttävää, O. Sulopuisto ajatteli. Tämä on varmaan sitä brittiläistä ystävällisyyttä. Muutaman minuutin neuvonpidon jälkeen selvisi, että herra Sulopuisto tarvitsisi vain passin ja yliopiston kirjoittaman kirjelmän, joka todistaisi hänen asuvan Suomessa. Siispä hakemus sisään.

Loikataan ajassa kolme päivää eteenpäin. O. Sulopuisto marssi yliopiston rekisterin ovesta sisään, soitti ovikelloa ja kertoi tulleensa hakemaan lomakkeensa. ”Jaa mutta, sitä ei löydy täältä”, ihmetteli sihteeri. Muutamaa minuuttia myöhemmin paikalle saapui toinen akateeminen henkilö, joka ilmoitti postittaneensa lomakkeen minulle, kun O. ei ollut erityisesti maininnut tulevani hakemaan sen. No, nytpä oli perjantai, joten lappunen olisi hänen kourassaan vasta maanantaina. Siispä viikonlopun viettoon.

Maanantai toi muassaan yhden ruskean kirjekuoren, jonka sisällä olivat pyydetyt todistukset. ”Erinomaista”, O. Sulopuisto tuumasi ja marssi pankkiin avaamaan tilin. ”Mutta kas”, sanoi toinen pankkitoimihenkilö, ”tämä kirjelmä ei ole osoitettu pankillemme ja lisäksi siinä ei sanota, että olisit ollut kirjeenvaihdossa yliopiston kanssa.” Vai niin, tuumasi herra Sulopuisto, onpa omituista ettei yliopiston henkilökunta osannut ottaa moista huomioon. Luulisi heidän täyttäneen näitä aiemminkin. Herra Sulopuisto poistui rahoituslaitoksen kiinteistöstä ja jatkoi jokapäiväisiä touhuilujansa. Sitä paitsi hänen mieleensä oli tullut muutama seikka, jotka olisivat ongelmallisia ilman verkkopankkiyhteyttä, jota pankki taas ei suostunut lyhytaikaiselle opiskelijavieraalle tarjoamaan. ”Noh, eiköhän tässä selvitä ilmankin”, tuumi Sulopuisto. Siispä asia jäi unholaan vähäksi aikaa.

Paria päivää myöhemmin epämääräinen tunne alkoi kalvaa herra Sulopuistoa. Yhtäkkiä hän tajusi, että vuokranmaksu koittaisi viikon päästä, ja vuokrasumma olisi siinä määrin huomattava, että riittävän rahamäärän nostaminen Visa-kortilla olisi epäviisasta finanssipolitiikan kannalta (siitä veloitetetaan 2,5% ja jokunen euro, kun taas Visa Electronilla provikka on vain prosentin). Samaan aikaan herra Sulopuiston elinkumppani oli saanut työpaikan, jota varten hän tarvitsisi – luonnollisesti – tilin paikallisesta pankista. Neiti Manninen oli seikkaillut jo muutaman päivän pankkien syövereissä, vain ilmaantuakseen välillä haukkaamaan ilmaa ja poimimaan uusia dokumentteja mukaansa. Lopulta, varustettuna suomalaisella tiliotteella, työnantajan pankille osoittamalla ja henkilökohtaisesti allekirjoittamalla todistuksella, passilla ja kirjeellä, jossa huonenaapurimme todisti henkilökohtaisesti meidän asuvan siellä missä asumme, ja liittipä arvon naapuri vielä todisteeksi mukaan vinon nipun laskuja, joita voi saada vain jos asuu kotona.

(Selvennyksen vuoksi mainittakoon, että pankin mielestä esimerkiksi vuokrakuitti ei todista, että ihminen asuu jossain. Sen sijaan vaikkapa sähkölasku osoittaa moisen mitä selvimmin. Tämä on tietenkin täydellisen ymmärrettävää kaikkein alkeellisimmallankin arkilogiikan avulla.)

Nämä dokumentit aseenaan neiti Manninen onnistui taivuttelemaan kuudennen vastaantulleen pankkivirkailijan kolmannessa vastaantulleessa pankissa uskomaan, että kyllä, hän todellakin asui kotonaan ja kyllä, hän oli todellakin olemassa myös Suomessa. Vaikutti jo siltä, että tarinalla olisi onnellinen loppu. Neiti Manninen kertoi Herra Sulopuistolle, että pankkihenkilön mukaan herra Sulopuisto saisi avattua tilin käyttämällä vastaavia dokumentteja. Ikävä kyllä eräs vaadituista asiakirjoista oli tiliote, jota Herra Sulopuiston suomalainen pankki ei enää tarjoa nuorisoasiakkailleen (ilmeisesti Herra Pankinjohtaja oli päätellyt, että niistä taitellaan vain paperilennokkeja ja muutenkin köyhistä asiakkaista oli vain haittaa), joten moinen klamentuuri tulisi tilata kotomaasta. Kyseenomainen prosessi kestäisi tietenkin päiviä, minkä jälkeen rahansiirto brittitilille tulisi hieman liian myöhään (vuokranmaksuun viisi päivää vs. todistus Suomesta pari-kolme päivää ja rahansiirto toinen mokoma lisää). Siispä herra Sulopuisto heitti hanskat naulaan jo etukäteisluontoisesti.

Mutta kas, kun uusi päivä valkeni, saapui postissa tiliote herra Sulopuiston toisesta kotimaisesta pankista. Tämä tiliote tosin osoitti varsin karulla tavalla herra Sulopuiston finanssistrategian heikkoudet, saldo kun oli pyöreät nolla euroa. ”Joka tapauksessa”, hän tuumasi, ”nythän minulla on vaaditut asiakirjat.” Näin ajatellen hän marssi pankkiin. Tummia pilviä kasaantui taivaalle.

Kelataan tiistaiaamuun, kello yhteentoista. Herra Sulopuisto marssii hymyillen sisään pankin motorisoidusta ovesta. Hän suuntaa kohti asiakaspalvelijaa, jolle hän kertoo asiansa. ”Vai niin”, sanoo kotkanpersnaamainen asiakaspalvelija, ”sinun ei kyllä pitäisi saada tiliä avattua noiden dokumenttien avulla.” Herra Sulopuisto oli lievästi närkästynyt. Hän selitti tilanteen, ja mainitsipa ohimennen Neiti Mannisen onnistuneen tilinavauksessa vieläpä edellisenä päivänä ja samassa pankissa. Asiakaspalvelija lähti konsultoimaan Kollegaa. Tämä, kuten tulisi osoittautumaan, oli enne. Hetkisen kuluttua asiakaspalvelija palasi. ”En ymmärrä, kuinka tyttöystäväsi onnistui avaamaan tilin”, hän kertoi. Hämmennys velloi nyt jo varsin voimakkaana Herra Sulopuiston päässä. Kuinka voitonriemuisena hän olikaan astunut sisään! Mitä hän oli tehnyt ansaitakseen jumalten vihan? Mikä hubris nyt oli kyseessä?

Muutamien epävarmojen sanankäänteiden jälkeen herra Sulopuisto onnistui kuitenkin vakuuttamaan olevansa kelpo kansalainen, joten asiakaspalvelija päästi hänet konsultin puheille siinä uskossa, että herra Sulopuisto joutuisi palaamaan seuraavana päivänä kunnollisten dokumenttien kera. Rohkaistuneena sankarimme astui nyt surman suuhun. Hän tervehti verbaalisesti herra pankkiherraa, ja alkoi latoa pöydälle papereita. Tiliote, kirjelmä huonenaapurilta, passi, hammasharja, ajokortti. ”Jahas, jahas”, tuumasi pankkihenkilö, ”nämä eivät kyllä taida riittää.” SETT eli ”Siispä Ei Tiliä Teille”. Mutta hmm, yhtäkkiä herra Sulopuisto muisti, jotta hänen laukussaan makaili yliopiston koneiston tulostama lomake, joka kerta kaikkiaan todisti hänen opiskelijuutensa ja mainitsipa vielä, että hän asui Suomessa (mikäli Suomen passi ei ollut vielä riittänyt karistamaan kaikkia epäilyjä vakuutettavan mielestä).

”Mutta voi!”, huudahti herra Sulopuisto, ”tämä ei ole osoitettu pankillenne, joten se ei kelvanne.” SETT. ”Ei suinkaan, säännökset ovat muuttuneet ja nyt voimme hyväksyä kirjeen joka on osoitettu asianomaisille”, pankkihenkilö korjasi. Samassa valopilari läpäisi katon ja kerubit lauloivat hoosiannaa. Siispä sittenkin tiliä avaamaan.

Yhtäkkiä pankkihenkilön silmät alkoivat loistaa mustaa valoa. ”Jahas, jahas, tämä yliopiston kirjelmähän sisältää varsin eri osoitteen kuin tiliote.” SETT. Herra Sulopuisto yritti selittää hämmentyneelle pankkivirkailijalle, että kyseessä olivat sellaiset sivistysvaltion konseptit kuin vanhempien osoite ja osoite opiskelupaikkakunnalla. Pohdiskeltuaan hetken pöllämystynyt toimihenkilö päätti hyväksyä todistelut, mutta lähti vielä tarkistamaan asiaa kollegaltansa.

”Olen kovin pahoillani”, sanoi pankkitoimihenkilö palattuaan, ”mutta tämän kirjeen sanamuoto on väärä.” SETT. Muistikuvat edellisestä konttorista vilisivät läpi O. Sulopuiston mielen.

(Tässä vaiheessa aikaa oli kulunut puoli tuntia ja vitutus oli niin massiivinen, että minun on pakko siirtyä kerronnassa ensimmäiseen persoonaan.)

Siispä noin puolenkymmenen ”onnistuu – ei onnistukaan”-iteraation jälkeen arviolta kymmenes minun ja Sonjan yhteenlaskettuna tapaamamme pankkivirkailija jälleen kerran päätyi erilaiseen ratkaisuun kuin edellinen henkilö. Korvistani valui savua ja silmistä verta, kun kävelin jälleen kerran ulos toimistokiinteistöstä uusien ohjeiden kera.

Tämä tarina, ikävä kyllä, on tosi.