Olen erittäin tietoinen siitä, että en ole täydellinen kielenkäyttäjä ja laajan sanavaraston kehittäminen on elinikäinen homma, mutta en ole vieläkään törmännyt siihen suureen kynnykseen, jota niin kovasti mainostettiin.
Tai tarkennetaanpa tuota ajatusta hiukkasen. Oikeastaan minun pitäisi kirjoittaa, että en ollut törmännyt siihen aiemmin. Sillä nyt, täällä natiivipuhujien ihmemaassa, olen lopulta löytänyt oman askelmani.
Ongelma ei ole se, että sanavarastoni olisi riittämätön arkielämän tai akatemian haasteisiin. Olenhan kirjoittanut jo esseitä Jyväskylässä ja nautin härkistä brittihuumorista siinä missä aasialainenkin maahanmuuttaja (that is to say, luultavasti en aivan yhtä paljon kuin syntyperäinen britti mutta kuitenkin huomattavasti). Erilaisten aksenttienkaan ymmärtäminen ei ole ylitsepääsemättömän vaikeaa, vaikka koulussa meitä paukutettiinkin vain RP:llä. Onhan Suomessakin sentään televisio ja levykauppoja. Hankalaa ei ole edes se, etten saisi ilmaistua itseäni ymmärrettävästi tai riittävästi, onhan minulla laajalti kliinistä eli koulupohjaista harjoitustaustaa ja useimmat paikalliset ymmärtävät kuunnella rauhassa, kun tajuavat että puhuja on ulkomaalainen.
The core of the poodle is that I can’t engange in conversations. Toisin sanoin: osaan sanoa oman asiani varsin selkeästi, ja ymmärrän mitä televisiossa tai radiossa sanotaan. Mutta kun joku huutaa kadulla ja kysyy ohjeita, peukku uppoaa syvälle suuhun. Kyse ei ole arkuudesta sinänsä (vaikka olenhan minä sitäkin), vaan siitä, että tähän outoon tilanteeseen ei koulussa ole valmistettu. Tähän asti olen törmännyt ei-standardiin englantiin vain yksisuuntaisesti. En nyt laske tähän niitä kertoja, kun jenkkiläisen vaihto-opiskelijan kanssa on keskusteltu Limp Biskitin Nookiesta (tai miehen omin sanoin: ”That song is so about me and my ex”) tai kun australialainen majoituksenetsijä on kertonut kuinka halpaa olut on down under. Kuten jo mainitsin, toisinaan – lähinnä yksinkertaisissa ”keskusteluissa” – arvaaminen auttaa. Mutta jos keskustelukumppanilta tulee vähänkin monimutkaisempi, ennalta-arvaamaton viesti, olen pihalla. Glee Clubilla ovimies kertoi meille pöytänumeromme ja se meni totaalisen ohi, koska en osannut odottaa sitä. Simppeli luku, 427, ei kovin vaikea ymmärtää ja muistaa edes englanniksi. Tässä toki jälleen auttaa se, että kun naapuri tajuaa puhuvansa ulkomaiselle pönttöpäälle, hän hidastaa vauhtia, artikuloi selvemmin ja käyttää lapsisanastoa. Mutta ongelmia riittää silti.
Joten siinä teille, Seppo Mäkelä & co. Isoin ongelma on siinä, että nothing but nothing voi korvata käytännön harjoittelun.
Vähemmän itsestäänselvää on se, että verorahoja upotetaan jopa kirjastoihin eri tavalla kuin täällä. (Ja kun kirjoitan ”eri tavalla”, tarkoitan nimenomaan erilaista, en välttämättä että meillä rahaa poltettaisiin enemmän.) Levyjen ja elokuvien lainaamisesta pitää nimittäin maksaa täällä. Kieltämättä maksu on pienempi kuin vaikkapa Blockbusterissa ja laina-ainakin pitempi, mutta tässä onkin kyse periaatteesta. (Eivätkä nuo kirjastot vaikuta mitenkään erinomaisen hyvin varustettuja olevan.) Maksuton kirjasto = hyvä asia.
Toinen, vähemmän poliittissävytteinen piirre tässä kirjastojupakassa on se, että minä, vieraileva tähti, en saanut varsinaista korttia vaan loma-aika-kortin. Tässäkään ei sinänsä ole mitään väärää. Mutta siinä on, että vaikka maksoin kortista panttia 20 puntaa, en saa lainata kerrallaan kuin kaksi kirjaa. Kaksi.. Mitähän kirjastotoimen johtaja on ajatellut, että köyhät mutta kirjoja himoitsevat etelämaalaiset turistit tulevat tänne massoittain, hankkivat itselleen kahdenkympin kirjastokortin, lainaavat sata kirjaa ja häviävät kuin tuhka tuuleen?
Kaikkea sitä.
Maali kupruilee seinillä, suihkusta tulee vettä kehnosti ja keittiössä on kaasuhella. Meillä on yksi talon viidestä huoneesta, joita täällä nimitetään jostain kumman syystä makuuhuoneiksi (jos se on ainoa huone, on aika hölmöä nimittää sitä makuuhuoneeksi). Vuokraa tällä arviolta kymmenen neliön luukulla on 250 puntaa kuussa, eli aika tarkkaan 400 euroa. Siis melkein sama hinta kuin mitä maksamme Jyväskylän 45 neliön saunallisesta kaksiosta vuosimallia 1999.
Kaikkialla on kokolattiamatot, ja koko ajan on kylmä. Patterit hohkaavat täysillä, mutta olohuone (eli se missä on ruokapöytä, supernatisevat huonekalut, telkkari ja kuivumassa olevia kalsareita) ei pysy lämpimänä, ellei keittiön ovea sulje. Vuokravälittäjän kommentti oli ”it’s just been done over”, mikä siis meikäläisten standardien mukaan meinaa suunnilleen samaa kuin ”paskassa kunnossahan se on mutta vastamaalattu”.
Suomalaisesta näkökulmasta on jokseenkin koomista, että vaikka autot ovat niin halpoja (verotus, verotus), talot maksavat aivan absurdeja summia sekä vuokrattaessa että ostettaessa.
Kämppiksiä ei paljon näy, paitsi niitä kahta, jotka eivät käy töissä vaan opiskelevat. Keittiö on pieni ja jääkaappi tupaten täynnä tavaraa – ja kaikkialla on rasvakerros. Kahvinkeitin olisi käynyt kärpäsloukusta ennen kuin pesimme sen. Ei täällä nyt nurkkiin paskota, mutta kun kukaan ei pidä yhteisistä tiloista huolta, käy näin.
Meidän huoneemme on lattiakerroksessa (muistathan, että ground floor on ensimmäinen, first floor toinen ja niin edespäin). Tässä on kadulle antava iso ikkuna, jonka verhoja ei voi aukaista, sillä muuten yli-innokkaat waleslaiset (walesilaiset?) kurkkivat sisään kulkiessaan kadulla.
Olen yrittänyt ottaa kuvia asunnosta ja yritän vieläpä tunkea niitä nettiin. Koko kuvagalleriahomma on vielä hieman vaiheessa, joten siinä saattaa kestää.