Jos minun pitäisi esittää jonkinlainen ihmisyyden suuri yhtenäisteoria, se kuuluisi osapuilleen näin: ”Olemme eläimiä, jotka täydentävät aukkoja kokemuksissaan.”

Se pätee kaikilla tasoilla. Näköhavainto tuntuu jatkuvalta, vaikka ei sitä varsinaisesti ole. Elämä tuntuu kertomukselta, jossa vuosia sitten tapahtunut asia A tuntuu johtaneen nykyhetkessä tilanteeseen B.

Kuulemma kaikki eivät koe samoin. Aeonin raflaavasti otsikoidun (”The dangerous idea that life is a story”) jutun mukaan humanistisilla aloilla ja psykoterapiassa laajalle levinnyt elämä on narratiivi -idea on nimenomaan sitä: idea, joka on vallannut alaa muilta.

Se on hämmentävää, koska luulin että taipumus nähdä peräkkäisten asioiden välillä syy-seuraus-yhteyksiä ei ole valinta, vaan meihin hyvin syvälle sisäänrakennettu ominaisuus. Olin kaiketi väärässä.

Minua kiinnostaisi kovasti tietää, miten tällaiset ei-tarinalliset ihmiset kokevat maailman noin yleensä. Onko se vain sarja irrallisia tapahtumia, jotka eivät muodosta minkäänlaista käsitteellistä kokonaisuutta?

Toisaalta tämä selittäisi ainakin jossain määrin intoni harjoittaa itseanalyysiä ja metakeskustelua. Jos kerran elämän kokee tarinana — mutta huom: tarinana, jonka voi tulkita vasta jälkikäteen — ja toisaalta on tietoinen siitä, että kertomus muodostuu automaattisesti ja sille annetut merkitykset eivät ole ainoita mahdollisia, voi tapahtumille hakea vaihtoehtoisia tulkintoja.

En ole varma, ymmärränkö edes itse tuota edellistä lausetta.

Samalla kyseinen ilmiö selittäisi sen, miksi tykkään jemmata vanhoja viestejä ja muita muistoja. Ne ovat potentiaalisia virstanpylväitä, jotka saavat uuden tarinallisen merkityksen aina tilanteen muuttuessa. Niin kuin vaikka se, että tietyn työkeikan missaaminen harmittaa, kunnes siltä vapautuneena aikana ehtiikin tehdä jonkun toisen keikan. Uhkasta mahdollisuus ja muita nahistuneita kliseitä. Kertomus siitä muodostuu, ei mahda mitään.

Mutta siis joo. Haluaisin oikein paljon kuulla sellaisista ihmisistä, joiden elämä ei näyttäydy narratiivina. Kertokaa millaista se on. Valistakaa minua.

Olin kirjannut muistiin seuraavan viisauden:

The question of whether or not truth always trumps other virtues. “Nothing but the truth” is the wrong maxim if things other than truth matter more. The most obvious examples are of courtesy and concern for people’s feelings, where kindness matters more than revealing the full, naked truth. Even here, however, we need to be careful. There is a risk of second guessing what is best for people or what we think they are able to deal with. Normally, it is better to allow people to make up their own minds on the basis of facts. Withholding truth for someone’s own benefit is sometimes justified but often it simply diminishes their autonomy. This is what Kant got right when he claimed that lying violates the dignity of man.

Lähde: The Whole Truth

Music and the Brain on kohtalaisen kiinnostava podcast. Eilen kuuntelin miehensä menettänyttä Kay Redfield Jamisonia, joka yritti selittää, mikä ero on masennuksella ja surulla. Edellinen saa elämän – kaikki elämä, abstraktissa mielessä – tuntumaan mahdottomalta, kun jälkimmäinen taas muistuttaa elämän – oman, sen mihin oli tottunut – muuttuneen.

The Atlanticin hindunationalismia käsitelleessä jutussa India’s New Face todetaan seuraavanlainen, sinänsä varsin yksinkertainen seikka:

Gujarat’s post on a frontier zone of the subcontinent exposed the state to repeated Muslim invasions. Some of the worst depredations came at the hands of the Turco-Persian ruler Mahmud of Ghazni, who swept down from eastern Afghanistan and in 1025 destroyed the seaside Hindu temple of Somnath. During a trip to India last fall, whenever I mentioned the events of 2002 to Hindu nationalists, they would lecture me about the crimes of Mahmud of Ghazni. For these Hindus, the past is alive, as if it happened yesterday. This combination of geography and history has made Gujarat fertile ground for Hindutva (Hindu-ness) and for the Hindu nationalist movement that first emerged in the 1920s and that has since given birth to a wide range of Hindu organizations […]

Meanwhile, the spread of education made people aware of their own histories, supplying them with grievances that they never had before. “The Hindu poor are blissfully ignorant of Mahmud of Ghazni. It is the middle class that now knows this history,” explained one local human-rights worker. That is why Hindu nationalism is strongest not among the poor and uneducated, but among the professional classes: scientists, software engineers, lawyers, and so on. In the eyes of this new, right-wing cadre of middle- and upper-middle-class Hindus, India was a civilization before it was a state, and while the state has had to compromise with minorities, the civilization originally was unpolluted (purely Hindu, that is)—even if the truth is far more complex.

Jotenkin sitä yleensä yhdistää rasismin ja koulutuksen puutteen (ja epäilemättä jonkinlainen linkki niiden välillä onkin), mutta Robert D. Kaplanin huomio on hyvä. Nationalismista juontava kansallisvaltio on kuvitteellinen yhteisö, eikä sellaista synny ilman viestintäteknologian apua ja yleisen koulutustason kasvua.

Kaltaiseni individualistinen liberaaliateisti uskoo vakaasti oman elämänmuotonsa olevan kaikista parhain, vaikka tietenkin suvaitsee myös poikkeavia. Jonathan Haidt kertoo esseessään Moral Psychology and the Misunderstanding of Religion, miksi saatan olla väärässä.

Haidtin teesi on tämä: jos mitataan ideologian toimivuutta ihmisten onnellisuuden maksimoimisella, uskonto tuottaa onnellisempia ihmisiä kuin ateismi.

Selitys menee jokseenkin näin. Ateismi ja liberaali ajatusmaailma painottavat yksilön vapauden merkitystä yhteiskunnassa. Tätä Haidt kutsuu sopimusyhteiskunnaksi. Karkeasti yksinkertaistaen mitä vain saa tehdä, kunhan siitä ei ole haittaa muille. Tämä lähestymistapa pyrkii maksimoimaan onnellisuuden ja minimoimaan kärsimyksen.

Sen sijaan uskonnollisen ihmisen näkemys yhteiskunnasta on mehiläispesä, jossa ryhmän menestys on perusarvo. Siteeraan vapaasti:

Yksilöllisiä mehiläisiä syntyy ja kuolee tuhansittain, mutta pesä elää pitkään ja jokaisella yksilöllä on oma tehtävänsä sen menestyksen takaamisessa. Suurimmat ongelmat ovat ulkopuolisten hyökkäykset ja sisältä päin tapahtuva yhteisten arvojen mädättäminen. Kumpikin voi johtaa pesän kuolemaan, joten kaikkien täytyy vetää yhtä köyttä ja olla valmis uhrautumaan yhteisen hyvän vuoksi.

Ja mistäkö sitten Haidt tietää, että uskonnolliset yhteiskunnat ovat onnellisempia? No, ensinnäkin uskovaiset lahjoittavat enemmän rahaa sekulaareille hyväntekeväisyysorganisaatioille ja naapureille. He uhraavat aikaansa ja lahjoittavat enemmän verta – molemmat varsin hyviä epäitsekkyyden mittareita.

Joten jos uskoo, että hyvässä yhteiskunnassa ihmiset ovat onnellisia, on kyettävä selittämään, miksi liberaalien perusarvona pitämästä vapaudestaan tinkivät uskovaiset ovat ateistiliberaaleja onnellisempia.

Ajattelin julkaista joka maanantai artikkelin, jossa paljastan tyhmyyteni. Mitä opin lukemalla -sarjan on tarkoitus toimia eräänlaisena laajennettuna kommenttina linkkilistan kiinnostavista jutuista poimituille faktoideille.

Ensimmäisenä on ambient awareness, jolle joku sosiologi voisi kertoa pätevän suomennoksen. New York Timesissä julkaistiin taannoin Clive Thompsonin juttu Brave New World of Digital Intimacy, joka on kokonaisuudessaan oikein kiinnostavaa luettavaa. Siinä Thompson yrittää selittää, miksi ihmisten arkipäiväiset puuhailut kiinnostaisivat ketään.

Kyse on siis siitä, kun minä kirjoitan internetiin aamukahdeksalta miksi olen hereillä? Thompsonin mukaan tämä ambient awareness eli yletön yhteys online-maailmassa toimii samalla tavalla kuin jonkun vieressä haahuilu: sitä huomaa toisen toimista kaikenlaista, kuten vaikka kehonkielen, huokailua ja irtokommentteja. Muistatte varmaan vanhan valituksen siitä, että sähköpostiviestintä johtaa lähes aina väärinkäsityksiin ja riitoihin. Ambient awareness on eräänlainen vastalääke sille.

Toinen osa ambient awarenessia on se, että yksinään viestit ovat arvottomia. Thompson kertoo Twitter-mikroblogipalvelua käyttäneestä ihmisestä, joka ei alkuaikoina saanut tolkkua koko härpäkkeestä. Ihmiset kirjoittivat banaaleja asioita voileivistään, kynsienleikkuusta ja pahoinvoinnista. Vasta kun viestejä oli seurannut pidemmän aikaa, alkoi niistä hahmottua jonkinlainen kokonaiskuva: ihmisten päivärytmit, sairauden kulku ja hyvät päivät töissä näkyivät jatkuvasti päivitettävässä Twitterissä aivan eri tavalla kuin päivittäisissä blogipostauksissa tai puheluissa (ja kuka soittaa pikkuserkulleen, että on tekemässä tänään meetvurstileipää?).

Thompsonin käyttämä vertaus on pointilistinen maalaus: yksinään pisteet ovat vain pisteitä, mutta yhdessä niistä muodostuu yllättävän hienovarainen muotokuva. Ambient-tietoisuus toimii kuin telepatia – haastateltava luonnehtii sitä jokapäiväisen elämänsä yllä leijuvaksi näkymättömäksi ulottuvuudeksi.

Viimeinen ja tavallaan tärkein pointti jutussa on tämä: ilmiötä on erittäin hankala ymmärtää, ellei ole kokeillut sitä itse. Vieraan ihmisten Twitter-sivun tai Facebook-päivitysten seuraaminen ei ole kiinnostavaa, koska se vaikuttaa höpöttelyltä. Mutta kun sitä katsoo päivän, se alkaa tuntua novellilta – kuukauden, ja se on romaani.

Tässä nimenomaisessa artikkelissa hienoa oli se, miten Thompsonin artikkeli antoi nimen ilmiölle, jonka olin omista nörtteilyistäni tunnistanut, mutta jota en osannut kuvailla. Nyt osaan.