• Kaveri-lyhytelokuva (NSFW) – "Aika myskinen tuoksu."
• The Taking of Pelham 1 2 3 -uusintaversion traileri (YT) – syitä inhota tätä jo trailerin perusteella: alkuperäinen on mahtava 1970-luvun NY-leffa; Tony Scott on silpunnut kuvat ihan sillisalaatiksi; juoneen on näemmä lisätty gimmick, jota ilmankin olisi tultu toimeen – ja hihitysbonarina Gandolfini kaupunginjohtajana
• The 25 Best Conservative Movies – Ykkösenä Muiden elämä

• The People vs George Lucas – Official Teaser Trailer 1 –
• Neljä viidestä Oscar-ehdokkuuden saaneesta lyhytanimaatiosta –
• Kaksi bloggaajaa keskustelee The Curious Case of Benjamin Buttonista ja Fincherin urasta yleensä (spoilereita) – If you ask me, Fincher has made a perversely conflicted work, which is at once visually stimulating and thought-provoking, but also nauseatingly sentimentalized and cliché.

(Lukion äidinkielen opettajani sanoi, että otsikkoon ei parane laittaa kysymystä, ellei ole varma että pystyy vastaamaan siihen.)

Kyyneleet ovat elokuvateatterissa olleet lähimpänä kahden Sormusten herra -elokuvan kohdalla: Sormusten ritarien siinä kohtauksessa, jossa Frodoa raahataan kuoleman partaalla kohti Rivendelliä, ja Kuninkaan paluun siinä kohdassa, jossa Sam nostaa uupuneen Frodon harteilleen ja kantaa tämän ylös Tuomiovuorta.

En kuitenkaan itkenyt.

Itse asiassa olen (jos muistan oikein) itkenyt elokuvissa vain kerran. Se tapahtui noin kymmenvuotiaana, kun näin ensimmäistä kertaa Jean-Jacques Annaud’n eläinsadun Karhu. Surku karkasi silmäkulmaan, kun pikkunallen äiti jäi kivivyöryn alle ja karhunpoika vinkui ymmärtämättömyyksissään.

Siitä on nyt kulunut viitisentoista vuotta. Olen suorastaan ihmetellyt, miksen reagoi elokuviin voimakkaammin. Tyttöystävistäni useampikin on saattanut vollottaa jo pelkästään surullista kohtausta odottaessaan. “No niin, nyt tuli itku” on Sonjan melko tyypillinen kommentti esimerkiksi Cold Feetin loppupuolen Sitä Jaksoa katsottaessa. Outia taas surustuttaa, jos hän muistelee surullista elokuvaa. Minä istun hiljaa vieressä ja ihmettelen miksen välitä fiktion hahmoista.

En ole keksinyt ratkaisua ongelmaan, mutta olen tehnyt kaksi huomiota. Ensimmäinen on se, että dokumentit synnyttävät minussa selvästi isomman tunnereaktion. (Jos jälkikäteen selviää, että teos olikin fiktiota, tunnen oloni melkeinpä huijatuksi.) Toinen on se, että kyllähän minä suhtaudun elokuviin — ja kirjoihin — tunteella, mutta ainoa syvästi kokemani tunne on nauru.

Tajusin asian, kun äsken sängyllä löhötessäni höhöttelin ääneen McSweeney’sin huumorikokoelman juttujen otsikoille. Kaksi esimerkkiä: Circumstances Under Which I Would Have Sex with Some of My Fellow Jurors ja How Important Moments in My Life Would Have Been Different I Was Shot Twice in the Stomach. (Itse asiassa naurahdin jälkimmäiselle vielä tätä kirjoittaessanikin.)

Sen jälkeen aloin miettiä mitä kirjoja olen viimeksi ostanut (edellämainittu Created in Dark Times by Troubled Americans, Roald Dahlin Rakkaani, kyyhkyläiseni ja alahuuli sekä Monty Python Autobiography), mistä elokuvista olen viime aikoina pitänyt eniten, ja miksi Hitchcockin paras elokuva on — minun mielestäni — The Trouble With Harry. Vastaus on ilmeinen.

Ne ovat kaikki hauskoja. Mikä parasta, yleensä ne ovat hauskoja siksi, että ne ovat älykkäiden ihmisten luomuksia. Koska pidän itseäni tärkeänä ihmisenä, haluan oikein erikseen korostaa älykkyyden osuutta huumorin viehätyksessä. Munille potkiminen ei jaksa enää naurattaa kovin paljon, ellei potkija ole joulupukki ja potkittava teini-ikäinen skeittari. (Ihan totta, Bad Santakin on lapsille kiroiluineen ja säädyttömyyksineen ilmiselvä neron tuotos.)

Teoriani ei liene kaikenkattava, mutta olen varsin tyytyväinen siihen, että olen saanut pelastettua elokuvat loputtoman analyysin suosta takaisin affektin piiriin. Eikä ole hullumpi saavutus sekään, että onnistuin samalla legitimoimaan itselleni komedian varteenotettavana taidemuotona. On minulla ollut tuottamattomampiakin päiviä.

(Julkaistu alun perin AHBoSGissa kesäkuussa 2005.)

• Elokuva-arvostelu: Revolutionary Road – Kaista – Plaza –
• Elokuva-arvostelu: Gomorra – Kaista – Plaza –
• Elokuva-arvostelu: Milk – Kaista – Plaza –
• Elokuva-arvostelu: Muukalainen – Kaista – Plaza –

• New World Order, dokkari salaliittoteoreetikoista –
• Tuottaja Harry Knapp puolustaa Christian Balea –
• Ong Bak 2 – "Real fight is back" indeed

• Tokyo -traileri – "kolme ohjaajaa, yksi kaupunki"
• Crank 2 -traileri – sanoi Riitamaa mitä hyvänsä, niin eka Crank on aivan mahtavan reikäpäinen tapaus
• Night At the Museum: Battle of the Smithsonian -traileri – eka osa oli aika pöhkö, mutta jostain syystä innostuin silti tästä
• Eden Log -traileri – ranskalaista scifiä, joka näyttää kyllä aika kököltä
• Hollywood Stock Exchange – en koskaan aiemmin jaksanut rekisteröityä
• Milk, shot by Harris Savides (American Cinematographer) –

Näin loihe lausumaan Tarmo Poussu Ilta-Sanomissa:

[Die Hard 4.0:n] hurjimmatkin toimintajaksot on pääosin “toteutettu oikeasti”: eläviä näyttelijöitä, rakennettuja lavasteita ja aitoja välineitä käyttäen. Ero pelkillä digitehosteilla pullisteleviin fantasialeffoihin on pysäyttävä. Juuri tästä konkreettisuudesta Die Hard 4.0 ammentaa voimansa.

Verrataanpa tätä elokuvan production notesien avauskappaleisiin:

In a movie season filled with CGI fantasy, LIVE FREE OR DIE HARD gets real — with real action, real humor, and the reprise of a beloved and iconic character: John McClane. –– LIVE FREE OR DIE HARD eschews computer generated fantasy for practical action set pieces.

En tarkoita, etteikö toimittaja saisi siteerata taustamateriaaleja, koska sitä vartenhan ne on tehty, mutta kenties lähdekritiikki olisi paikallaan. Mutta mistä Poussu voi tietää, mitkä osat Die Hard 4.0:n huipennuksesta on tehty koneella ja mitä kuvattu oikeasti? Muistin virkistämiseksi ko. kohtauksessa John McClane ajaa rekalla karkuun suihkuhävittäjää korotetun moottoritien alla. (Entä mitä tarkoittaa “oikeasti toteuttamiselle” se, että Baltimore esittää elokuvassa Washingtonia?)

Koko “oikeasti toteuttaminen” haiskahtaa vahvasti. Ilmeisesti ajatuksena on implikoida, että se on aidompaa ja täten parempaa. Mutta miten suu laitetaan, jos digiefektien olemassaoloa ei tajua tai niitä ei huomaa? Tarjoan kolme vastaesimerkkiä.

1. Analogisena elokuvantekijänä ylistetty – ja itsekin moista imagoa levittänyt – Michel Gondykään ei ole pullistelevien digiefektien yläpuolella. Siitä kertoo tämä Buzz Image -yhtiön demonauha, joka antaa osviittaa nykyaikaisessa elokuvassa käytetyn CGI:n määrästä.
2. Adaptationissa on kohtaus, jossa joukko ihmisiä joutuu autokolariin. Koska yksi stuntmiehistä tiesi kolarin olevan tulossa, hän räpäytti silmiään hermostuneesti juuri ennen iskua. Tuo silmänräpäys poistettiin jälkituotannossa. Onko lopputulos huonompi vai parempi kuin jos stuntti ei olisi räpsäyttänyt silmiään ollenkaan? Entä muuttuuko suhtautuminen kohtaukseen nyt kun tiedämme, että sitä on muokattu tietokoneella?
3. Children of Menin huippukohtaus on useita minuutteja kestävä yhtenäinen otto, jossa kamera seuraa päähenkilöitä keskellä taistelutannerta. Jossain vaiheessa kameran linssiin roiskahtaa verta, joka kuitenkin häviää, kun kamera-ajo jatkuu pihalta talon sisälle. Luulin ensin, että swaippi sisälle piilotti skarvin, mutta todellisuus on tarua ihmeempää. Kyseessä on yhtenäinen otos, jonka jälkipuoliskosta on tietokoneella siivottu veriroiskeet, koska ne kävivät liian häiritseviksi.

Ymmärrän hyvin, miksi tietokonetehosteista puhuminen saa elokuvakriitikot tipahtamaan “aito on parempaa” -diskurssiin, koska teen sitä itsekin. Ongelma on vain siinä, että hyvin usein he ovat väärässä.

(Julkaistu alun perin AHBoSGissa elokuussa 2007.)

• Darren Aronofsky interviews Danny Boyle on the tech of Slumdog Millionaire (video) –
• Lavatory – Lovestory, Oscar-ehdokkuuden saanut lyhytanimaatio (YT) –
• Is That You, Sherlock? A Holmes Who’s Up for a Fight, in a Film From Guy Ritchie Featuring Robert Downey Jr (NY Times) –