• Jamie Bell on Tintti (Variety) –

• YLE ottaa käyttöön 5.1-tilaäänen – oho ja jee
• Adam Buxtonin Australia-laulu (YT) – ahihihi
• The Cat Came Back -lyhytanimaatio – muistan nähneeni tämän ehkä 10 vuotta sitten Uudessa Kinossa. Mahtava löytö koko NFB, via Kasablogi.com
• A Kitten For Hitler -lyhytelokuva – http://entertainment.timesonline.co.uk/tol/arts_and_entertainment/film/article2538424.ece

• Slow Criticism –
• Slumdog Millionaire – Danny Boyle explains how a part-Hindi film with no stars can become a huge US success –
• Interview: Darren Aronofsky on “The Wrestler” | Parallax View –

• What are some movies that you had pegged as "classics" when they were new? –

Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä Arto Pajukallio antaa tänään kahdelle elokuvalle saman arvosanan eli kolme tähteä. Nuo elokuvat ovat Mulholland Drive ja Lämäri l. Slap Shot.

Tarkoittaako tämä, että David Lynchin unihoureinen Hollywood-tarina on yhtä hyvä elokuva kuin Paul Newmanin tähdittämä lätkäkomedia?

Ei tietenkään. Uskottavampi selitys olisi, että Pajukallion mielestä Lynchin leffa ei ole ohjaajan parhaimmistoa ja Lämäri on hauskaa ajanvietettä.

Mutta niin vain siinä molempien perässä möllöttää kolme asteriskia, tsup tsup tsup. Jokuhan voisi vaikka ensivilkaisulla luulla, että noiden kahden elokuvan välillä on vaikea tehdä valintaa, kun näyttävät molemmat olevan kohtuullisen hyviä.

Mikä on tietenkin aivan päinperseinen ajatus. Ymmärrän, että arvosanoilla yritetään parantaa lehden selailtavuutta, mutta jos tähtien ohessa ei ole tuon pidempää tekstikatkelmaa, ollaan pulassa. Nehän pikemminkin johtavat lukijaa harhaan. Kuinka vertaillaan tapauksia, joista ensimmäisessä elokuvassa on tasaisissa määrin paskaa ja loistavuutta ja toinen on tasaisen keskiarvoisen hyvä? Entä mitä tehdään, kun tekstissä elokuvaa ylistetään/alistetaan, mutta tähdet ovat toisesta maailmasta? Voiko arvosanoja vertailla yli kieli-, genre-, ikärajojen?

Lyhyesti sanottuna: onko tähdistä mitään hyötyä?

(Julkaistu alun perin AHBoSGissa elokuussa 2007. Juttu kirvoitti monta hyvää kommenttia, jotka kannattaa käydä lukemassa.)

• In the Loop – Iannucci, Coogan, Gandolfini – I need to see this, like, now
• Roland Emmerich finds [Asimov's] 'Foundation' (Variety) – uh oh

• Quentin Tarantinon Inglourious Basterdsin käsikirjoitus –

• The twelve essential elements of blaxploitation from the makers of 'Black Dynamite' (LA Times) –
• Elokuva-arvostelu: Katastrofin aineksia –

• Elokuva-arvostelu: Tropic Thunder –
• Elokuva-arvostelu: Son of Rambow –
• Elokuva-arvostelu: 99 frangia – Kaista – Plaza –
• Elokuva-arvostelu: Max Payne – Kaista – Plaza –
• Elokuva-arvostelu: A Complete History of My Sexual Failures – Kaista – Plaza –
• Elokuva-arvostelu: Baader-Meinhof Komplex – Kaista – Plaza –
• Elokuva-arvostelu: Bangkok Dangerous – Kaista – Plaza –
• Elokuva-arvostelu: Quantum of Solace – Kaista – Plaza –
• Elokuva-arvostelu: Blindness – Kaista – Plaza –
• Elokuva-arvostelu: Burn After Reading – Kaista – Plaza –
• Elokuva-arvostelu: Valheiden verkko – Kaista – Plaza –
• Elokuva-arvostelu: Changeling – Vaihdokas – Kaista – Plaza –
• Elokuva-arvostelu: Kauneuden valta – Kaista – Plaza –
• Elokuva-arvostelu: W. – Kaista – Plaza –

Entiseen blogiin on kertynyt muutama siedettävä elokuva-aiheinen merkintä, joten julkaisen ne täällä uusiksi. Ensin kulttuurikolumni kolmos-Rambosta.

Tuoreet toimintaelokuvat ovat ilahduttaneet katsojia ja kriitikoita. Medusan sinetti, Die Hard 4.0 ja Transformers ovat kuulemma energisiä, vauhdikkaita ja jopa realistisia elokuvia, joita on nautinto katsoa. Muuten hyvä väite, mutta täysin harhainen. Rambo III nimittäin pyyhkii tuolla kolmikolla lattian, ikkunat ja seinät.

Väitteeni ei ole ironinen eikä liioiteltu. Tietenkin on selvää, että eettis-poliittisena hyödykkeenä kolmos-Rambo on suunnilleen Abu Ghraibin elokuvallinen vastine. Mutta jos tarkastelemme John Rambon Afganistanin-seikkailua puhtaasti elokuvalliselta kannalta, näemme helposti sen ylivertaisuuden.

Transformersin ohjanneen Michael Bayn käsitys cooliudesta tiivistyy laajakulmalinsseihin, karkkiväreihin ja amfetamiinia nauttineen ADHD-potilaan lukitsemiseen editointikoppiin.

Medusan sinetistä vastannut Paul Greengrass on aivan yhtä sekava, mutta hän tykkää teleobjektiiveista ja viileistä sävyistä. Jason Bournen seikkailuiden esitystavassa on dokumentaarisuutta yhtä paljon kuin puoli yhdeksän uutisissa musikaalia.

Die Hardin Len Wiseman tipahtaa näiden kahden ääripään väliin. Hän on siis siitä mielenkiintoinen epäonnistuja, ettei osaa edes epäonnistua omaperäisesti.

En väitä, että Rambo olisi kauttaaltaan erinomainen elokuva. Se ei paljon piilottele syntymävuottaan 1988: neukut ovat absoluuttisen pahoja, afgaanit jaloja taistelijoita ja pojasta tulee mies, kunhan hän on vuodattanut vihollisen verta.

Vaan katsokaapa elokuvaa ihan vain sarjana kuvia. Erityisesti minua lämmittivät helikopterikohtaukset, joissa Hindiksi naamioitu prötkötin näyttää lentävän kiinni aivan stunt-Rambon peräkarvoissa. Jos sama kohtaus annettaisiin nykyisten tunareiden ohjattavaksi, lopputuloksesta puuttuisi kaikki jännitys, koska siitä ei saisi mitään selvää. Sitä paitsi alkupuolella eversti Trautman toteaa, että niin kauan kuin John on taistelija sisimmässään, ei hän saa rauhaa ulkomaailmalta. Psykologisointina se ei häviä Jason Bournelle tippaakaan.

(Julkaistu alun perin Aviisissa 11/2007.)