Miksikö? Koska nimitarinan aloitus saa minut kikattamaan dityppioksidia hengittäneen paviaanin lailla:
People of Mars, you say we are brutes and savages. But let me tell you one thing: if I could get loose from this cage you have me in, I would tear you guys a new Martian asshole.
Kirjallisuus
Sarjakuvakirjallisuus
Sitten ne tavalliset, eli 4 eur / leffa + mahdolliset postikulut:
Lisäksi on muutama muukin kaksoiskappale, nimittäin cd-levyjä (4 eur):
ja sarjakuva (4 eur!):
Noita voipi kuka vain muokata ja heittää mukaan lisää ralleja. Osa artisteista tietenkin puuttuu, mutta parempi vähä kuin ei mitään. Listat on jaettu esiintymispaikkojen mukaan, koska eri lavoilla on ainakin osittain erilaiset musikaaliset profiilit. Kai.
Jos joku siellä Poppareiden toimistolla huomaa tämän, niin linkit kiertämään vaan. (Ideaa saavat vapaasti lainata kaikki muutkin.)
Olli:
Keräsin taannoin listan elokuvista, jotka kuuluvat yleissivistykseen, mutta ovat silti näkemättä. Listan perässä muiden kirjoittajien kommentteja.
Aki:
Ensimmäinen havaintoni on se, että minua hämmentää, kuinka monta noista Ollin valinnoista olenkaan nähnyt (ja jopa useampia kertoja!).
8 ½ sijoittuu itselläni varmasti parillakin tapaa otsikoiduille suosikkilistoille. Battle of Algiers on valtavan hieno sekin. Jeanne d’Arcin kärsimyksen kärvistelin läpi viime syksynä arkiston esityksessä (mutta siitä en ihan välttämättä pitänyt). Times of Harvey Milk ja A Streetcar Named Desire tulivat ihan äskettäin telkkaristakin (tosin jälkimmäinen odottaa minuakin vielä boksilla). Ja jos Deer Hunterin välttelyn voin vielä ymmärtää, niin että Third Man mitähäh!?
…mutta: eiköhän täältä löydy vähintään yhtä kulmakarvoja nostattavia puutteita, kunhan mietitään. Monta tulee mieleen heti, merkintä seurannee perästä.
Ollin listan ensimmäinen tapaushan tuli Teemalta, joten sen näkemisen puute (täällä myös!) on helpohko korjata.
Ville L:
Ollin valinnossa on oikeastaan useampikin “lempileffa”, erityisesti Murnaun Sunrise on poskettoman hyvä, samoin tuo Jeanne d’Arc (jos kohta siinä on hieman liikaa “puhetta” eli tekstiruutuja makuuni ollakseen se “paras leffa ikinä” mikä se monille on). The Third Man on varmasti parhaita mustavalkojenkkileffoja ikinä, eli helvetin viihdyttävä ja helvetin hyvin tehty. Pontecorvon Algiers on loistava, todella vaikuttava pseudodokkari. A bout de souffle on hieman juustoinen ja häpeilemättömän viihdyttävä ja poikkeaa siinä mielessä Godardin muusta tuotannosta, mutta tavallaan myös edukseen. Muistaakseni siinä ei ole niin paljon sitä väsyttävää elokuvaesseenrakentamista. Se on kieltämättä usein hieman kylmän ja flaneeraavan uuden aallon parhaita leffoja. Tosin olen nähnyt sen vain kerran; voi olla että en välittäisi siitä enää lainkaan. Tietynlainen epäilyksen varjo tulee pitää osaltani näiden muidenkin leffojen päällä; minulla on viime aikoina ollut sellaisia tuntoja, että elokuvat eivät pysty enää tarjoamaan samanlaisia kokemuksia kuin vielä pari vuotta sitten. Ainakaan virallisen elokuvakaanonin mukaan tehdyt, esteettiset ja tiukat. Haluan nykyään ehkä enemmän jotain väkivaltaista ja perverssiä. Toisaalta en jaksaisi hukata aikaani b-leffojen parissa. Sunrise, Jean d’Arc ja Third Man löytyvät edellisistä itseltäni jossain muodossa. Algiers on kirjastossakin, samoin Godardi.
Kauriinmetsästäjän ja Il Conformistan olen katsonut niin kauan sitten, että voisi sanoa etten ole katsonut niitä lainkaan. Jälkimmäinen ei mitenkään ylettömän paljon kiinnosta, sillä en jotenkin usko Bertolucciin (vaikka Viimeinen tango Pariisissa onkin loistava). Katson toki jos kohdalle osuu. Kauriinmetsästäjä on ollut boksissa jo pitkään tallessa, samoin se Kauriista seuraava Cimino, joka on vielä pidempi. Luultavasti en saa ikinä katsottua niitä. Sinänsä ehkä pitäisi, koska on mahdollista että Cimino on Malickin lisäksi se toinen vähän taiteellisempi jenkkiohjaaja, jolla saattaa olla jonkinlainen näkemys. Ei välttämättä. Voi olla että Ciminon muu tuotanto on tylsää. Silloin muinoin olin Kauriinmetsästäjästä todella vaikuttunut, mutta tulee muistaa että olin silloin yläasteella. Timo Hännikäinen on muuten kova Cimino-fani, hän kirjoitti taannoin Ciminosta jutunkin Kerberokseen. Muistaakseni ihan lukemisen arvoinen juttu, jos onnistuu jostain Kerberoksia käsiinsä löytämään.
Midnight Cowboy oli kauan boksissa tallessa, mutta taisin poistaa sen tilaa syömästä, katsomatta. Tiesin kyllä että se olisi varmasti toimiva leffa (olen Ollin kanssa samaa mieltä Jenkkien 70-luvusta, se oli epäilemättä jonkinlainen kultakausi, hyviä leffoja), mutta koskaan en saanut aloitettua. Ongelma on siinä, että se on usalainen “vakava” klassikkoelokuva. Usalaiset “vakavat” klassikkoelokuvat ovat lähes poikkeuksetta huonompia kuin eurooppalaiset tai aasialaiset “vakavat” klassikkoelokuvat, joten jokin muu ajoi aina sen ohi. Ne ovat kyllä helvetin taidokkaasti ja tiukasti tehtyjä, mutta usein jotenkin liian turvallisia. Vaikka toisaalta jollain Zizek-luennalla niistä saisi hauskoja ulottuvuuksia irti. Sinänsä Schlesingeriä pitäisi katsoa, tuon lisäksi ainakin Marathon Man. Ja ehkä The Day of the Locust, joka on ainakin hyvä romaani.
Myös Streetcar on katsomatta, samoin kuin kaikki muutkin Kazanit (paitsi On the Waterfront, jonka olen senkin nähnyt joskus yläasteella, eli en muista siitä muuta kuin että Brando ottaa nyrkkimatsin jonkun tyypin kanssa tms). Kazanit kuuluvat tietenkin yleissivistykseen, joten olen hieman häpeissäni. Ongelma on siinä, etten odota niiltä mitään erityisen suurta, vaikka varmasti toimivat hyvin ja viihdyttävät.
Milkkidokkari taisi tosiaan tulla juuri Teemalta, mutta jäi katsomatta. Niin ja Nashville. Sitä en ole muistaakseni nähnyt. Altman on kyllä hyvä, pidän Long Goodbyestä ja MASHista ja Short Cutsista, erityisesti Altmanin leffojen ryhmädynamiikasta ja päällekkäinpuhumisesta. Toisaalta en erityisemmin koe missanneeni mitään, kun en ole Nashvilleä nähnyt. Minun pitäisi muuten katsoa Magnolia uudestaan, että onko se oikeasti yhtään mistään kotoisin. Sen katsomisesta alkaa olla kohdallani lähemmäs kymmenen vuotta.
Ai niin ja 8½. Sen olen nähnyt muistaakseni kolmesti, aina on pelittänyt mahtavasti, joten kyllä se lemppareitani lienee. Jos sanoni että Altman on hyvä ihmisryppäiden kuvaaja, niin Fellini on täysin suvereeni konstellaatioissaan. Kasipuolessa on muutenkin sellainen ällöttävä metataiteellinen vivahde, joka tietenkin taiteilijana pistää myös minun rintaani. Juuri noin säälittävän pönöttävää se touhu yleensä on. 8½ löytyy myös omana.
Pistän omaa listaa tässä lähiaikoina, jos onnistun sellaisen keksimään; olen nähnyt jo aika paljon sellaista, minkä olen halunnutkin nähdä. Touhu alkaa vähitellen siirtyä aarteenetsimisen puolelle.
****
Seuraavassa osassa Aki selittää, miksi Romeron Night of the Living Dead ja pari muuta on näkemättä.
Roskaelokuvan connoisseur Ilja Rautsi piipahti kylässä. Ohjelmana oli Dead Set, brittiläinen minisarja zombie-maailmanlopusta ja Big Brotherista. (Dvdn saapi esimerkiksi Playstä.)
Olli:
Mua jäi vähän vaivaamaan se, että oletin sarjan premissin perusteella sisällön olevan jotain muuta. En oikein tiedä, että mitä ajattelin zombiet + Big Brother -kombosta tulevan, mutta kuitenkin nyt jotain muuta kuin aika puhdasverinen (ha!) holocaust horror.
Kakkavitseistä kyllä plussaa. Kakka on aina hauskaa.
Ilja:
Minä odotin tosiaan että BB-asetelmaa olisi hyödynnetty läpi sarjan sisällöllisesti. Sen sijaan high concept -idea toimii vain lähtölaukauksena ja ensimmäisen jakson tositv-tomppelien ja tuotantotiimin satirisointi tuntuu melko ilmiselvältä verrattuna vaikka Extrasin päätösjakson summaukseen. Joo, kilpailijat on vähän hölmöjä, joo, tuottaja on mulkku. Joo, ihmiset ovat idiootteja – ja?
Zombien olisi “pitänyt” hyökätä BB-taloon ja olla ikään kuin yksi tehtävä lisää julkisuudenkipeille tavisfriikeille. Katsojien suhde tähän tilanteeseen olisi kiinnostanut. Nyt saadaan vain peruszombiselviytymiskauhua – johon musta huumori ei ole mikään uusi lisä. Viihdyttävää se kyllä oli, kirjoittaja Charlie Brooker piti pyörät hyvin pyörimässä ja ohjaaja-jonka-nimen-unohdin piti vauhtia yllä. Lopputulos vain oli se ilmeisin mahdollinen.
Lisää kakkaa televisioon! Kuvaajakin tuntui tasaisin väliajoin kakkaavan housuunsa, sen verran tiuhaan tahtiin kamera leikki merisairasta.
Olli:
Vanha kunnon ennakko-odotukset-ongelma: jos luulee näkevänsä tietynlaisen tarinan, mutta elokuva/kirja/biisi on jotain ihan muuta, pystyykö sitä arvioimaan omilla ansioillaan?
Olen samaa mieltä siitä, että tsomppailuna DS oli ihan reipas. Selviytyjien henkilödynamiikka: check. Verta, irtosuolia ja suoria Romero-viittauksia: check. Kiristyvä, lohduton tunnelma: check.
Vertailen ehkä nyt vähän aitaa ja aidanseivästä, mutta mun mielestä genrepätkissä kerronnan pintatason lisäksi kiinnostavaa on juuri genre-elementistä seuraava allegorisuus. Eli kun joka tapauksessa pelataan realismista poikkeavilla säännöillä, niin sillä erotuksella voisi hyvin olla jonkinlainen kerronnallinen funktio.
Esimerkiksi Bubba Ho-tep on leffana melkeinpä kauniin surumielinen pohdiskelu vanhuudesta. Siis sen lisäksi, että siinä syödään sieluja uhrien pyppyreijän kautta. Dead Setissä on pintapuolista “tosi-tvn katsojat on karjaa” -läppää, mutta Brookerhan sanoo itsekin dvd-lisukkeena olevassa haastattelussa, että se ei ollut päätarkoitus. Mitä pidemmälle sarja eteni, sitä enemmän pelkkä survival-tarina tuli framille. Ei niin, etteikö sellaista saisi tehdä.
Toisaalta odotin ehkä myös, että DS olisi ollut jotenkin tietoisempi asemastaan genreteoksena. Okei, ei tarvitse vetää Shaun of the Deadiksi, mutta kun käsikirjoittaja on ulissut tv-sarjojen trooppien kierrättämisestä vuosikaupalla, niin olisin odottanut jotain… no, nokkelampaa.
28 Days Lateria matkivasta strobottavasta kuvauksesta mä en halua sanoa mitään, koska tunnun valittavan samasta aiheesta joka helvetin leffan kohdalla.
Ilja:
No jokainen zombielokuva tuntuu nykyään jo säännönmukaisesti olevan eräänlainen 28 Romeroa myöhemmin – pitää olla tietyt jutut ja viittaukset. Kauhu lienee genreistäkin se eniten viittauksia ja “kunnianosoituksia” vilisevä – jostain syystä pukudraaman tekijät eivät tunne jatkuvaa tarvetta heittää referenssejä Barry Lyndoniin. Kauhuhan on toki myös enemmän tavallaan mekaaniseen toistoon nojaava lajityyppi, eli pitää olla “sellainen kohtaus kun siinä yhdessä” mutta vielä pelottavampana. Ehkä tämä liittyy myös kauhun sisäpiirimäisyyteen, eli pitää osoittaa kuuluvansa traditioon ja olevansa “yksi meistä”.
Genretietoisuus on siinäkin juuri kaksiteräinen miekka, että pitää näyttää “tajuavansa”, mutta jos osoittaa sen, pitäisi myös tajuta tehdä jotain omaa ja erilaista – kauhun pitää aina mennä pitemmälle. Ja tässä se olisi juuri ollut tuo BB-angle.
Ennakko-odotukset harvoin täyttyvät ja kyllähän Dead Setissäkin pääsi asettumaan tarinan uomiin tajuttuaan, että pätevän peruskauran laarilla mässäillään. Mutta ensimmäinen jakso näytti petaavan jotain, mikä ei koskaan lunastunut irtovitsejä lukuun ottamatta.
Silti: ehkä tässä tapauksessa se rajojen rikkominen tapahtui jo siinä, että Channel 4 tuottaa rehellisen zombikauhusarjan – mikä välittyy kansainväliselle yleisölle merkityksellisenä… not.
Olli:
Kertooko toi loppukommentti masentavasta pragmatismista: sarja oli ihan kiva, mutta oikeastaan kivempi homma oli se, että se yleensäkään tehtiin ja tuollaiseen ympäristöön?
Eipä sillä, kyllähän minäkin katsoessa mehustelin sillä, että ikinä ei Suomessa saataisi Vappu Pimiää esittämään epäkuollutta versiota itsestään. Aina muualla on asiat paremmin. Perkeleen muut.