I don’t think about criticism in terms of authority. I think about it in terms of charm and persuasion, which anybody can possess. Your authority is in your sentences, in your lede, in how attractive your own prose is. To be a critic is to say, “Try sitting next to me.” That’s the conspiratorial nature of criticism. If you love particular critics, it always feels like they’re talking to you.
How I Get It Done: Parul Sehgal, Book Critic
Joulukalenterin 4. luukku
In 2016, I saw a co-worker pour herself a bowl of cornflakes, add milk, and microwave it for 90 seconds. I’ll think about this until the day I die.
Garbage Language – Why do corporations speak the way they do?
[…]
It’s not a crime to try to convince people that their favorite pancake accessory is a viable biohack, but the words have a scammy flavor. And that’s the closest I can come to a definition of garbage language that accounts for its eternal mutability: words with a scammy flavor.
Joulukalenterin 3. luukku
As the show went on, I began to want to feed C.K., telepathically, the different forms of storytelling he brought to his work when he was at the top of his game and unafraid of losing out on being loved.
Can Louis C.K. Spin His Troubles Into Art?
Joulukalenterin 2. luukku
But the woman just sold out of a seventy-five-dollar candle called This Smells Like My Vagina—are you not entertained?
The Magical Thinking of “The Goop Lab”
Joulukalenterin 1. luukku
Scorsese has other aspirations but they have nothing to do with moviemaking. “I would love to just take a year and read,” he said. “Listen to music when it’s needed. Be with some friends. Because we’re all going. Friends are dying. Family’s going.”
Martin Scorsese Is Letting Go
Käänteinen déjà-vu
Luin noin 30 vuotta sitten sarjakuva-albumin, josta muistin kaksi–kolme asiaa:
- siinä oli Stonehenge
- siinä oli avaruusalus vedessä
- se oli luultavasti Non Stop -sarjaa
Syystä tai toisesta päädyin aiemmin tänä vuonna etsimään siitä lisätietoja. Googlailu ranskalaisista 1970-luvun sarjakuvista, joissa olisi avaruusalus ja Stonehenge, tuotti vesiperän. Löysin kuitenkin Khena ja Skrahilpari -sarjiksen, joka vaikutti mahdollisesti oikealta, mutta kansikuvat eivät näyttäneet tutuilta eikä sisältökuvauksistakaan oikein ollut iloa.
Viikko–pari sitten kuljin sattumalta divarin ohi ja pysähdyin pläräämään sen edessä olleita yhden euron sarjiksia. Sieltä löytyi Khena ja Skrahilpari -sarjan albumi Kaksoiskuiden manner, jonka ostin saman tien pois. Harmikseni kyseisessä tarinassa ei ole Stonehengeä eikä vedenalaista avaruusalusta, joten aloin jo ajatella, että ehkä muistin yksityiskohdat väärin. Khenaa ja Skrahilparia on julkaistu suomeksi vain kaksi albumia, eikä mikään muu Non Stopissa julkaistu sarja vaikuttanut läheskään yhtä sopivalta.
Ajattelin että hankin nyt kuitenkin myös toisen albumin, Ison karhun taikuri. Se löytyi varsin halvalla Huuto.netistä ja postinkantaja jakoi paketin aivan kotiovelle saakka pari päivää sitten. Heti albumin ensimmäisellä sivulla on megaliittejä – oijoi, tämä sen täytyy olla! Olin vain sotkenut ranskalaiset kivimuodostelmat Stonehengeen.
Vaan ehei! Myöhemmin albumissa päädytään paikkaan, jossa rakennetaan cromlechia, joka näyttää tasan ja täsmälleen Stonehengeltä. Eikä tarvitse lukea montaa sivua pidemmälle, kun Skrahilpari sukeltaa lentoautolla vedenpinnan alle ja löytää sieltä lentävän lautasen. (Kaiken lisäksi albumin takakannessa olevassa mainosplöräystekstissä kerrotaan, että ”Tunnetuimpia tällaisia kivijärjestelmiä on Englannissa sijaitseva Stonehenge.”)
Onpa hieno ja outo olo, ikään kuin käänteinen déjà-vu: hämärästi muistamani asiat osoittautuivat kaikki tosiksi.
Hyvää pikakahvia on olemassa
Minä* tiedän vain yhden tavan tehdä hyvää pikakahvia ja se on cold brew -kahvi.
Tarvitset pressopannun ja jauhettua kahvia. Mittaa pannuun 1,5 desilitraa kahvia ja 7 desilitraa vettä. Sekoita kahvi ja anna sen uuttua (onpahan omituinen sana!) puolisen päivää. Blandaa juoma nauttiessa omaan makuun sopivassa suhteessa, vaikkapa yksi osa kahvia ja 1–2 osaa lantrinkia (maito, vesi, jääpala).
Nyt joku siellä nillittää, että usean tunnin tekeentymisaika ei ole pikaa. Ole sinä hiljaa. Pointsi on nimittäin siinä, että hikisen yön jälkeen on aivan ihanaa kävellä jääkaapille, nostaa sieltä ulos pannullinen kahvia, kaataa sitä mukiin – ja lisätä lantrinki – ja juoda se heti. Huom: ei maistu pahalta kuten kaikki muu pikakahvi, maistuu hyvältä.
Talvisin en niin tästä välitä.
Lisäys: Miksikö tämä on hyvää? Koska normaalisti kahvinkeitin polttaa jauhetun kahvin ja samalla uuttaa siitä ällöjä makuja. Kun lämpötila pysyy matalana, tältä ilmiöltä vältytään.
*Joku toinen voi tietää muitakin tapoja.
Spotify, lapset ja Amazon Echo -älykaiutin
Ongelma 1: Jos käytät omaa Spotify-tiliäsi musiikin kuuntelemiseen pikkulasten kanssa, vuoden lopussa top-listasi ovat täynnä pikkuoravia ja viikkosuosituksissa on pelkkää babysharkia.
Ratkaisu 1: Spotifyn perhetili! Jokaiselle perheenjäsenelle – myös lapsille – luodaan oma käyttäjätunnus ja annetaan niiden kyllääntyä Pokémon-tunnareilla ja ties millä. Hintaero normaaliin premium-tiliin on tarpeeksi pieni verrattuna siitä saatavaan hyötyyn.
Ongelma 2: Meillä lastenhuoneen musiikkilähde on Amazon Echo Dot -älykaiutin. Se osaa soittaa musiikkia Spotifystä, kunhan vain asettaa Alexa-sovelluksessa musiikkisoittimeksi Spotifyn ja (ks. edellinen kohta) kirjautuu sisään lapsen tunnareilla. Siitä syntyy uusi ongelma.
Ratkaisu 2: Alexa ei tunnista suomalaisten artistien tai albumien nimiä, joten olen kiertänyt ongelman luomalla kuukausittaisia soittolistoja, joiden nimissä on pelkkiä numeroita. Tämän vuoden listat ovat siis mallia 20 01, 20 02, 20 03 ja niin edelleen. Jos soittolistat jakaa Spotifyssä lapsen kanssa, voi niitä kuunnella myös älykaiuttimesta.
Ratkaisu 2 B: Toinen tapa on huutaa Alexalle ”spotify connect”, jolloin älykaiutin ilmestyy Spotify-sovellukseen kaiuttimena samaan tapaan kuin vaikkapa Chromecast tai muu älylaite, jossa on Spotify-tuki. Sen jälkeen musa pannaan soimaan omasta kännykästä, mutta ohjataan se kuulumaan älykaiuttimesta.
Vuoden 2018 luettavimmat jutut
Eli linkkejä (lehti)juttuihin, joista olen suuresti nauttinut menneen vuoden aikana. Ryhmittelin ne julkaisupaikan mukaan, koska oli tylsää.
New Yorker
- When Barbie Went to War with Bratz – How a legal battle over intellectual property exposed a cultural battle over sex, gender roles, and the workplace.
- The Mind-Expanding Ideas of Andy Clark – The tools we use to help us think—from language to smartphones—may be part of thought itself.
- Looking for Life on a Flat Earth – What a burgeoning movement says about science, solace, and how a theory becomes truth.
- How E-Commerce Is Transforming Rural China – JD.com is expanding its consumer base with drone delivery and local recruits who can exploit villages’ tight-knit social networks to drum up business.
New York Times
- Selling Airborne Opulence to the Upper Upper Upper Class – For a private-jet broker, success is all about knowing who’s who in the world’s 0.0001 percent.
- Everyone Is Getting Hilariously Rich and You’re Not – bitcoin-juttu tammikuulta
- How Goop’s Haters Made Gwyneth Paltrow’s Company Worth $250 Million – kirjoittaja Taffy Brodesser-Akner
Pitchfork
- Worth Their Wait – Simon Reynoldsin muistokirjoitus brittiläiselle musalehdistölle
- How Auto-Tune Revolutionized the Sound of Popular Music – An in-depth history of the most important pop innovation of the last 20 years, from Cher’s “Believe” to Kanye West to Migos
New York Magazine
- The 100 Pages That Shaped Comics – From Superman to Smile, Mickey to Maus: Tracing the evolution of comic books by looking at the pictures, panels, and text that brought them to life.
- How to Be an Artist – kirjoittaja Jerry Saltz
Muut julkaisut
- This Is What Happens When Bitcoin Miners Take Over Your Town – Eastern Washington had cheap power and tons of space. Then the suitcases of cash started arriving.
- Barbearians at the Gate – A journey through a quixotic New Hampshire town teeming with libertarians, fake news, guns, and—possibly—furry invaders.
- In Memoriam: Lil Peep – kirjoittaja John Jeremiah Sullivan
- The Complicated Legacy Of A Panda Who Was Really Good At Sex – harvinaisten eläinten suojeleminen on kinkkinen juttu
- The absurd quest to make the “best” razor – The $3.5 billion shaving industry is secretive and litigious — and disrupting itself silly.
- How Matteo Salvini pulled Italy to the far right
- The New Reading Environment – A reader argues with a stranger about whether they’ve actually read the piece, only to discover that the stranger is the author.
- A Few Words About Fake Breasts – Years ago, whenever the vague meditation of what-would-you-do-if passed through your head en route to never-me, you liked to imagine yourself as a woman who would reject the idea of implants and instead proudly claim, like a warrior princess, some scars and a misshapen torso. Reality bites.
- Mä olen ollut täällä aina – Pääkaupungin kulttuuriväki saapuu kesäisin Mänttään kuvataideviikkojen sekä museoiden avajaisiin ja viettää siellä päivän. Jälkeensä he jättävät tyhjiä pulloja ja kuolevan kaupungin, jonka keskellä Ivana Helsinki juhlii itseään.
- Matters of Tolerance – arvio kirjasta ”The Perfectionists: How Precision Engineers Created the Modern World”
- Meet the Safecracker of Last Resort – Charlie Santore sees Los Angeles from the inside, by breaking into safes whose owners can no longer unlock them.
Sekä Tavi Gevinsonin pääkirjoitus Rookie-lehden lopettamisesta.
Täydennelkää toki kommenteissa!
Hei hei
Preesens-kuolema nostattaa pintaan itsekkäitä tunteita. Miksen pitänyt enemmän yhteyttä, miksen äänittänyt muisteluita lapsuudesta, miksen sanonut miten tärkeä olet, miksen tehnyt sitä ja tehnyt tätä. En pidä itseäni huonona lapsenlapsena, tiedän vain että olisin voinut olla parempi. Jonkinlaista outoa lohtua tulee siitä, että suru koskettaa muitakin. Ettei ole yksin ainakaan siinä, vaikka itsekästä ajattelua sekin on.
Preesens-kuoleman hyvä puoli on, että ehtii hyvästellä, vaikka toinen olikin silloin unessa. Kävimme sairaalassa maanantaina, perjantaina mummo siirrettiin sieltä pois ja sunnuntaina aamuyöllä hän kuoli. (En julkaise tätä kirjoitusta saman tien. Ajastan sen parin päivän päähän, ehkä siksi että haluan vielä lukea sen uusiksi.)
Laura oli viimeinen isovanhemmistani. Aino, Lassi ja Kekku kuolivat jo aiemmin. Nyt heitä ei enää ole. Tai no, fyysisesti heitä ei ole, mutta ihminen on muutakin kuin kehonsa. Meistä osa on muistoissa ja puheissa ja opituissa tavoissa ja kaikessa sen sellaisessa, mikä tallentuu muihin ihmisiin.
Luulen tämän kerran tuntuvan pahalta siksi, että muiden isovanhempien kuollessa minulla ei vielä ollut omia lapsia. On helpompaa olla tietoinen elämän loppumisen totaalisuudesta, kun on jo tietoinen elämän alkamisen kummallisuudesta. Ensin jotain ei ole ja sitten on. Ensin jotain on ja sitten ei ole.
Nyt surin itsekkäästi sekä omasta että lapsieni puolesta. Surin sitä, että lapset eivät viettäneet enemmän aikaa isoisovanhempiensa kanssa, siltä osin kun se oli minun määräysvallassani. Surin sitä, kun kerroin maanantaina mummon olevan lähellä kuolemaa ja se sai esikoisen itkemään ”en muista [hänestä] paljon mitään”. Surin sitä, että kaikki kuolevat joskus – isovanhemmat, minä, lapseni.
Kuva on vuodelta 2013. Otin sen jonkin aikaa ennen vanhimman lapsemme syntymää.
Maailma on erilainen ilman sinua, mummo, mutta maailma on yhä olemassa.