Joulukalenterin 5. luukku

I don’t think about criticism in terms of authority. I think about it in terms of charm and persuasion, which anybody can possess. Your authority is in your sentences, in your lede, in how attractive your own prose is. To be a critic is to say, “Try sitting next to me.” That’s the conspiratorial nature of criticism. If you love particular critics, it always feels like they’re talking to you.

How I Get It Done: Parul Sehgal, Book Critic

Joulukalenterin 4. luukku

In 2016, I saw a co-worker pour herself a bowl of cornflakes, add milk, and microwave it for 90 seconds. I’ll think about this until the day I die.

[…]

It’s not a crime to try to convince people that their favorite pancake accessory is a viable biohack, but the words have a scammy flavor. And that’s the closest I can come to a definition of garbage language that accounts for its eternal mutability: words with a scammy flavor.

Garbage Language – Why do corporations speak the way they do?

Käänteinen déjà-vu

Luin noin 30 vuotta sitten sarjakuva-albumin, josta muistin kaksi–kolme asiaa:

  • siinä oli Stonehenge
  • siinä oli avaruusalus vedessä
  • se oli luultavasti Non Stop -sarjaa

Syystä tai toisesta päädyin aiemmin tänä vuonna etsimään siitä lisätietoja. Googlailu ranskalaisista 1970-luvun sarjakuvista, joissa olisi avaruusalus ja Stonehenge, tuotti vesiperän. Löysin kuitenkin Khena ja Skrahilpari -sarjiksen, joka vaikutti mahdollisesti oikealta, mutta kansikuvat eivät näyttäneet tutuilta eikä sisältökuvauksistakaan oikein ollut iloa.

Viikko–pari sitten kuljin sattumalta divarin ohi ja pysähdyin pläräämään sen edessä olleita yhden euron sarjiksia. Sieltä löytyi Khena ja Skrahilpari -sarjan albumi Kaksoiskuiden manner, jonka ostin saman tien pois. Harmikseni kyseisessä tarinassa ei ole Stonehengeä eikä vedenalaista avaruusalusta, joten aloin jo ajatella, että ehkä muistin yksityiskohdat väärin. Khenaa ja Skrahilparia on julkaistu suomeksi vain kaksi albumia, eikä mikään muu Non Stopissa julkaistu sarja vaikuttanut läheskään yhtä sopivalta.

Ajattelin että hankin nyt kuitenkin myös toisen albumin, Ison karhun taikuri. Se löytyi varsin halvalla Huuto.netistä ja postinkantaja jakoi paketin aivan kotiovelle saakka pari päivää sitten. Heti albumin ensimmäisellä sivulla on megaliittejä – oijoi, tämä sen täytyy olla! Olin vain sotkenut ranskalaiset kivimuodostelmat Stonehengeen.

Ison karhun taikuri

Vaan ehei! Myöhemmin albumissa päädytään paikkaan, jossa rakennetaan cromlechia, joka näyttää tasan ja täsmälleen Stonehengeltä. Eikä tarvitse lukea montaa sivua pidemmälle, kun Skrahilpari sukeltaa lentoautolla vedenpinnan alle ja löytää sieltä lentävän lautasen. (Kaiken lisäksi albumin takakannessa olevassa mainosplöräystekstissä kerrotaan, että ”Tunnetuimpia tällaisia kivijärjestelmiä on Englannissa sijaitseva Stonehenge.”)

Onpa hieno ja outo olo, ikään kuin käänteinen déjà-vu: hämärästi muistamani asiat osoittautuivat kaikki tosiksi.

Hyvää pikakahvia on olemassa

Minä* tiedän vain yhden tavan tehdä hyvää pikakahvia ja se on cold brew -kahvi.

Tarvitset pressopannun ja jauhettua kahvia. Mittaa pannuun 1,5 desilitraa kahvia ja 7 desilitraa vettä. Sekoita kahvi ja anna sen uuttua (onpahan omituinen sana!) puolisen päivää. Blandaa juoma nauttiessa omaan makuun sopivassa suhteessa, vaikkapa yksi osa kahvia ja 1–2 osaa lantrinkia (maito, vesi, jääpala).

Nyt joku siellä nillittää, että usean tunnin tekeentymisaika ei ole pikaa. Ole sinä hiljaa. Pointsi on nimittäin siinä, että hikisen yön jälkeen on aivan ihanaa kävellä jääkaapille, nostaa sieltä ulos pannullinen kahvia, kaataa sitä mukiin – ja lisätä lantrinki – ja juoda se heti. Huom: ei maistu pahalta kuten kaikki muu pikakahvi, maistuu hyvältä.

Talvisin en niin tästä välitä.

Lisäys: Miksikö tämä on hyvää? Koska normaalisti kahvinkeitin polttaa jauhetun kahvin ja samalla uuttaa siitä ällöjä makuja. Kun lämpötila pysyy matalana, tältä ilmiöltä vältytään.

*Joku toinen voi tietää muitakin tapoja.

Spotify, lapset ja Amazon Echo -älykaiutin

Ongelma 1: Jos käytät omaa Spotify-tiliäsi musiikin kuuntelemiseen pikkulasten kanssa, vuoden lopussa top-listasi ovat täynnä pikkuoravia ja viikkosuosituksissa on pelkkää babysharkia.

Ratkaisu 1: Spotifyn perhetili! Jokaiselle perheenjäsenelle – myös lapsille – luodaan oma käyttäjätunnus ja annetaan niiden kyllääntyä Pokémon-tunnareilla ja ties millä. Hintaero normaaliin premium-tiliin on tarpeeksi pieni verrattuna siitä saatavaan hyötyyn.

Ongelma 2: Meillä lastenhuoneen musiikkilähde on Amazon Echo Dot -älykaiutin. Se osaa soittaa musiikkia Spotifystä, kunhan vain asettaa Alexa-sovelluksessa musiikkisoittimeksi Spotifyn ja (ks. edellinen kohta) kirjautuu sisään lapsen tunnareilla. Siitä syntyy uusi ongelma.

Ratkaisu 2: Alexa ei tunnista suomalaisten artistien tai albumien nimiä, joten olen kiertänyt ongelman luomalla kuukausittaisia soittolistoja, joiden nimissä on pelkkiä numeroita. Tämän vuoden listat ovat siis mallia 20 01, 20 02, 20 03 ja niin edelleen. Jos soittolistat jakaa Spotifyssä lapsen kanssa, voi niitä kuunnella myös älykaiuttimesta.

Ratkaisu 2 B: Toinen tapa on huutaa Alexalle ”spotify connect”, jolloin älykaiutin ilmestyy Spotify-sovellukseen kaiuttimena samaan tapaan kuin vaikkapa Chromecast tai muu älylaite, jossa on Spotify-tuki. Sen jälkeen musa pannaan soimaan omasta kännykästä, mutta ohjataan se kuulumaan älykaiuttimesta.

Vuoden 2018 luettavimmat jutut

Eli linkkejä (lehti)juttuihin, joista olen suuresti nauttinut menneen vuoden aikana. Ryhmittelin ne julkaisupaikan mukaan, koska oli tylsää.

New Yorker

New York Times

Pitchfork

New York Magazine

Muut julkaisut

Sekä Tavi Gevinsonin pääkirjoitus Rookie-lehden lopettamisesta.

Täydennelkää toki kommenteissa!

Hei hei

On erikoista tajuta, että kuolla-verbi toimii myös preesensissä. Että kuoleminen on asia, jota ehtii seurata samalla kun se tapahtuu.

Preesens-kuolema nostattaa pintaan itsekkäitä tunteita. Miksen pitänyt enemmän yhteyttä, miksen äänittänyt muisteluita lapsuudesta, miksen sanonut miten tärkeä olet, miksen tehnyt sitä ja tehnyt tätä. En pidä itseäni huonona lapsenlapsena, tiedän vain että olisin voinut olla parempi. Jonkinlaista outoa lohtua tulee siitä, että suru koskettaa muitakin. Ettei ole yksin ainakaan siinä, vaikka itsekästä ajattelua sekin on.

Preesens-kuoleman hyvä puoli on, että ehtii hyvästellä, vaikka toinen olikin silloin unessa. Kävimme sairaalassa maanantaina, perjantaina mummo siirrettiin sieltä pois ja sunnuntaina aamuyöllä hän kuoli. (En julkaise tätä kirjoitusta saman tien. Ajastan sen parin päivän päähän, ehkä siksi että haluan vielä lukea sen uusiksi.)

Laura oli viimeinen isovanhemmistani. Aino, Lassi ja Kekku kuolivat jo aiemmin. Nyt heitä ei enää ole. Tai no, fyysisesti heitä ei ole, mutta ihminen on muutakin kuin kehonsa. Meistä osa on muistoissa ja puheissa ja opituissa tavoissa ja kaikessa sen sellaisessa, mikä tallentuu muihin ihmisiin.

Luulen tämän kerran tuntuvan pahalta siksi, että muiden isovanhempien kuollessa minulla ei vielä ollut omia lapsia. On helpompaa olla tietoinen elämän loppumisen totaalisuudesta, kun on jo tietoinen elämän alkamisen kummallisuudesta. Ensin jotain ei ole ja sitten on. Ensin jotain on ja sitten ei ole.

Nyt surin itsekkäästi sekä omasta että lapsieni puolesta. Surin sitä, että lapset eivät viettäneet enemmän aikaa isoisovanhempiensa kanssa, siltä osin kun se oli minun määräysvallassani. Surin sitä, kun kerroin maanantaina mummon olevan lähellä kuolemaa ja se sai esikoisen itkemään ”en muista [hänestä] paljon mitään”. Surin sitä, että kaikki kuolevat joskus – isovanhemmat, minä, lapseni.

Kuva on vuodelta 2013. Otin sen jonkin aikaa ennen vanhimman lapsemme syntymää.

Maailma on erilainen ilman sinua, mummo, mutta maailma on yhä olemassa.