Kiitän ystäviäni Lauraa, Tommyä ja Samulia, jotka kaikki ovat suorasti tai epäsuorasti vaikuttaneet tämän sivun syntyyn, kypsentämiseen ja valmistumiseen. Niin, ja Samuli Knuutia, jota en tunne, mutta jonka syytä tämä myöskin on, ja ne nimettömät yksilöt, joiden puheita lainasin, luvattomasti tai luvallisesti.

Kommentteja odotetaan, toivotaan ja lisäillään sivulle. Ja jos kerrot nimesi, en lainaa sinua luvatta. Enkä anonyymisti.

Sisällysluettelo kaikista niistä tuskista ja vaivoista, joihin liiallinen popin kuuntelu (saattaa) johtaa.

Fanius

Popmusiikin kuuntelu johtaa faniuteen, ennemmin tai myöhemmin. Kaikki alkaa ihan viattomasti, ehkä vain yhdestä kappaleesta radiossa, MTV:llä tai ystävän luona perjantai-illan myöhäisinä tunteina. Se kuullostaa hyvältä. Huomaat hyräileväsi kertosäettä tai toistelevasi sitä C-osan hauskaa koukkua. Levyn ostaminen alkaa vaikuttaa hyvältä ajatukselta. Ennen kuin huomaatkaan, omistat 80% yhtyeen tuotannosta ja kiljut konserteissa eturiveissä.

Tätä kutsutaan ammattilaispiireissä porttiteoriaksi.

Vaikka jotkut paatuneet popin käyttäjät haluaisivat kiistää teorian paikkansapitävyyden, on maailma täynnä teini-ikäisiä, joiden koko olemus todistaa päinvastaista. Yksi keskeinen faniuteen liittyvä seikka on silmitön varmuus syytää kaikki rahat idolilleen välittömästi, aivan mistä tahansa syystä. Mikä tahansa logolla varustettu krääsää kelpaa, esimerkiksi brandivaatteet ovat monien mielestä hienointa mitä voi olla.

Aito fanius

Saatat luulla, että fanius on pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua, heti zombieksi muuttumisen jälkeen. Valitettavasti se ei pidä paikkaansa.

Jos fanille saattaakiin riittää se, että hänellä on lähes kaikki yhtyeen julkaisemat LP:t, ei tosifani tyydy sellaiseen ikinä. Ensinnäkin hänen on saatava kaikki, siis aivan kaikki pitkäsoitot. Samoin kuin EP:t, singlet, yhteistyö- ja sooloprojektien tuotokset ja lehdet, joissa mainitaan yksikin soittajista. Toisekseen hänen on aivan pakko saada kaikki eri versiot mainituista tuotteista. Siis se tavallinen CD, digipak-versio, numeroitu yksilö ja tietenkin myös nimikirjoituksilla koristeltu kappale. 

[19:07] < Kazi> digipackin... juliste, extrabiisi. Loistava esimerkki hölmöstä fanista :)
[19:07] < Kazi> numeroituna!
[19:07] < Kazi> mulla on 2334 :)

Tällaisten ihmisten on myös erittäin tärkeää nähdä idolinsa livenä mahdollisimman monta kertaa mahdollisimman monessa paikassa. ”No nyt täytyy alkaa odotella ensi kesän kiertuetta. Jos löytyy muita ketkä ovat lähdössä katsomaan Pearl Jamia niin mailailkaa. Itse menen Zurichin, Berliinin, Hampurin ja Tukholman keikoille.” Minusta tuollainen käytös ei ole ehkä enää aivan tervettä.

Eikä siinä vielä mitään. Eräs popin kirjoittamattomista laeista on se, että jokainen yhtye huononee vanhetessaan. Täten ne fanit, jotka ovat seuranneet bändin kulkua alusta asti ovat Aidompia Faneja kuin ne sopulit, jotka ovat löytäneet yhtyeen vasta viimeisimmän hittisinglen myötä. Aito Fani tietää sen, ja muistuttaa nuorempia, epäaidompia ja – suoraan sanoen – epäilyttäviä faneja siitä jatkuvasti. Todennäköisesti jokainen yhtään fanilaumoissa hengaillut ihminen on törmännyt tähän ilmiöön.

Tosifaniudessa on kyse suuremmista asioista kuin vuosiluvut tai Bendsien lukumäärästä. Vaakalaudalla ovat autenttisuus ja oikeus yhtyeen omistamiseen.

Vaatteet

Kuuluvatko mystiset hieroglyfit, räikeät värit, muodin mukaiset (lue: rumat) leikkaukset ja typerät onelinerit tyylikkääseen asuun? Ajattelepa nyt kerrankin objektiivisesti. Älä käytä vertauskohtana englantilaisia koulupoikia polvihousuissaan, vaan mieti kuinka normaalit ihmiset pukeutuvat. Tylsästi? Kyllä. Tyylikkäästi? Mielipidekysymys.

Mutta entäpä popin harrastajat? Tylsästi? Ei. Tyylikkäästi? Ei ikinä. Ja onko heillä vaikeuksia maksaa vaikkapa 150 markkaa hienosta T-paidasta, 250 oravannahkaa mageesta hupparista tai 100 markkaa baseball-lippiksestä?

Elvis perkele minkä menit tekemään.

Lämppärit

Pitäsikö yhtyeen ottaa keikalleen lämmittelijäksi saman tyylisuunnan edustaja, yleisön miellyttämiseksi? Vai olisiko kenties rehellisempää valita siihen jokin yhtye, joka miellyttää soittajia, ja sitä kautta kenties myös faneja? Onko sillä mitään väliä? Ongelma on hyvin samansuuntainen kuin pohdinnat siitä, tulisiko keikoilla soittaa kaikkien tuntemia hittibiisejä vai kenties palkita uskollisimmat fanit vähän harvinaisemmilla kappaleilla. Ratkaisua ei ole näköpiirissä, ja tuskin sellaista koskaan saavutetaankaan.

Katu-uskottavuus

Ketä todella kiinnostaa, onko Neljä Ruusua uskottavampi suomenkielisenä vai kolmatta kotimaista änkyttävänä 4R:nä? Onko sillä mitään väliä? Miksi helvetissä sitä edes kysytään? Miksi artistien (…) pitää puuttua siihen? Miksi haastattelijoiden täytyy kysyä sitä? Olen varma, että se liittyy jotenkin oikeaan faniuteen.

Väittely

Pekka sanoi kerran oppineensa ircistä sen, että ”mielipiteistä väitellään kun faktoista ei voi” (paitsi että koska tuo oli Pekan kirjoittama niin siinä ei oikeasti ollut tietenkään skandeja). Minä taas sanon: ”Näyttäkää minulle yksi musiikillinen fakta josta ei voi kinastella niin minä liikutan maailmankaikkeutta”.

Mutta kuinkapa musiikista useimmiten keskustellaan ja kirjoitetaan? Fanit kehuvat kappaleita kilpaa, Tosi Fanit haukkuvat uusia kappaleita, ja eri genrejen ystävät vaihtavat ystävällismielisiä mielipiteitä tyyliin ”Suurin osa Rap-muusikoista tuskin osaa edes soittaa mitaan soitinta saatikka lukea noutteja. Opetellaan vain painamaan oikeita nappuloita tietokoneesta, kuten arvoisa Roger Clover on todennut. Musiikin paalle yritetaan laulaa tai lausua jotain typeraa.” Kaunista ja rakentavaa.

Kerrankin tosin ongelma ei ole pelkästään popissa. Käsittääkseni kaikki taiteentulkinta, mikä on kyllä yleensä aivan liian kiltti sana kuvaamaan musiikin tienoilta käytävää keskustelua, on jossain määrin merkitysten etsimistä ja niiden luomista. Eikä siis järjestelemistä ja luokittelua. Kunpa joku vain kertoisi sen kaikille pienille poppareille.

Levyn aloituskappale

Tulisiko LP:t aloittaa nopeahkolla, tarttuvalla kappaleella, vai kenties johdatella kuulijat pehmeästi äänitteen saloihin? Esimerkiksi Kentillä on jokaisen levyn ensimmäisenä kappaleena mainion iskevä pläjäys, siis auraalinen moukarinisku nivusten tienoille. Tämän tavan ongelma on vain siinä, että myöhemmin tulevat rauhalliset kappaleet kärsivät kontrastista, samoin kuin myöhemmin tulevat nopeatkin kappaleet.

Vaihtoehtona on siis aloittaa rennosti, kenties kokonaan slovarilla tai sitten biisiä loppua kohti kasvattamalla. Itse olen jälkimmäisen koulukunnan ystävä, sillä pehmeä alku saattaa jäädä liiankin pehmeäksi, eikä toimi sellaisena rauhoittavana johdatuksena äänimaailmaan kuin on saatettu toivoa. Damned if you do, damned if you don’t.

Seurusteleminen

Lainaan aluksi ystävääni Samulia, joka sanoi ”Varsinkin jos aina alkaa kuuntelemaan niitä bändejä mitä tyttöystävä kuuntelee niin eihän niitä helvetti soikoon enää seuraavana kesänä pysty kuuntelemaan”. Erittäin hyvin sanottu, Samuliseni. Minullekin on tullut monta kertaa mieleen muistot menneistä tiettyjen levyjen tai kappaleiden mukana. Joskus itsesäälissä kylpeminen on mukavaa, joskus ei. Se riippuu täysin siitä, kuinka päinperseinen kausi elämässä on muuten menossa.

Sanoitukset ja nimet

Sanoitukset ovat tärkeä osa populaarimusiikkia. Joskus niistä tekee tärkeitä täydellinen älyttömyys (”Todellisessa rockissa sanoituksethan ovat aina olleet täyttä bebobbalulaa”, Cityn levyarvostelu), niiden unenomaisuus (kuten vaikka Yrjänä-sedällä), moniselitteisyys (Liimattako?) tai ihan vain puhdas oneliner-potentiaali (”Libraries gave us power / then work came and made us free”).

Mutta pop ei olisi poppia, ellei tätäkin väärinkäytettäisi. Kun popin pitää olla niin helvetin postmodernia ja kaikkea, on alettu kuvitella ettei sanoilla ja laululla ole mitään väliä. Kun ensimmäisen kerran laulettiin ”baby I love you”, se oli nerokasta. Toisella kerralla se oli nerokasta, koska se oli lainausta ja toistoa. Nykyään … don’t get me started on that one.

Samulin sanoin ”Lyhyet nimet ovat suosiossa: Neljän Ruusun uusi single on nimeltään Varjo, Donkkareiden levy Tähti ja Absojen levy Suljettu. 0-piste on tosin nimien ytimekkyydessä kunnostausunut jo aiemmin, Simpukka-amppelilta löytyy mm. piisit Silti, Tämä, Tämä kun. Kaksi viimeksi mainittua vieläpä peräkkäisinä kappaleina.” Voiko sitä enää paremmin ilmaista? Asia liittyy selkeästi koko popin pintakiiltosyndroomaan.

Toisto vs. monimutkaisuus

A B A B C B. Minusta se on hienoa. Vanhan ja uuden suhde massakulttuurissa on varsin tarkasti määrätty. Joittenkin mielestä taas musiikista tekee musiikkia käsityötaito ja monimutkaiset kudelmat. ”Napin painajat” ovat näistä halveksuttavia taiteilijan irvikuvia, ja se että rumpalin jokainen raaja soittaa eri rytmiä, on tavoiteltavaa. 

02:22 < tmy> mä en tykkää niin jumps jumps
02:22 < tmy> tänäänkin kuuntelin progee
02:22 < dSt> oliko siina rumpalin kaikilla raajoilla eri rytmi?
02:23 < tmy> oli ! ja mä sain 16/18 orgasmia

Vrt. väitteleminen musiikin ansioista.

Visuaalisuus

Ei pelkästään ulkonäkö, vaan myös se kuinka esiintyminen ja yleensäkin se vaikutelma joka annetaan, muodostuu tärkeämmäksi kuin musiikki. Tai mikä tahansa, missä on substanssia. Lainaanpa taas Samulia: ”Se tuossa artisti-hommassa joskus rasittaa, jos ei huvittais olla kool. Mut mikäs siinä, kyllä muakin taas pitkästä aikaa huvittaisi laittaa tiukat homovaatteet päälle ja mennä backstagelle juomaan bisseä. :)”

Joku voisi urputtaa, että niinhän kaikki on nykyään vain pintakiiltoa ja kitchiä. Mutta kun se on toiste päite. Massakulttuuri saattoi alkaa teollisesta vallankumouksesta, Elviksestä ja hampurilaisketjuista, mutta nykyään se on kaikkialla. Pahinta on se, ettei sitä huomaa.

Journalismi

Urheilijat ja muusikot. Kumpiakaan ei tarvitsisi haastatella, ikinä. Mutta maailma ei taida vieläkään toimia aivan kuten toivoisin. Milloin muka viimeksi kuulit Jari Isometsän sanovan jotain älykästä? Milloin viimeksi kuulit Mika Häkkisen sanovan yhtään kieliopillisesti kokonaista lausetta? Milloin viimeksi uskoit Bon Jovia, kun hän kertoi uuden levyn olevan ”lopultakin se juttu mitä me ollaan etsitty”? Milloin viimeksi Jyrkin haastattelija kysyi haastateltavalta jotain muuta kuin ”no miltä nyt tuntuu” ?

Ratkaisuksi kävisi varsin mainiosti esimerkiksi rasti ruutuun-periaatteella täytettävä haastattelulomake. Artisti voisi siitä kätevästi valita, onko tämä uusi levy nyt a) erilaista kuin ennen, b) samanlaista kuin ennen vaiko c) sekä samanlaista että erilaista kuin ennen, palauttaa lomakkeen haastattelijalle varttia ennen nauhoitusta ja kaikki olisi hyvin.

En tahdo kuitenkaan implikoida, että kaikkien muusikoiden päät olisivat pelkästään rasite niskalihaksille. Mielestäni vaikkapa Manic Street Preachers tai Absoluuttinen Nollapiste ovat yhtyeitä, joiden haastattalut ovat parhaimmillaan mielenkiintoisia ja kiehtovia. Huonoimmillaan nuokin yhtyeet naitettuina rock-”journalisteihin” tuottavat sitten jalostettua selluloosaa, jolle painetun materiaalin arvo on alhaisempi kuin raaka-aineen.

Pop-ajattelu

Ehkä pahinta kaikesta on se, kuinka pop-estetiikka hyvin helposti ja huomaamattomasti ujuttautuu ykkössijalle omassa ajatusmaailmassa. On hankala vastustaa sellaista omnipresenssiä, joka on muokannut koko länsimaista maailmaa (tai soveltaakseni erään Gandhin lausuntoa, ”Olisi hyvä jos siellä olisi jotain muokattavaa.”) ja etenkin teini-ikäisten kuluttajien käsityksiä. (Jo se, että käyttää sanaa kuluttaja sanan ihminen tai asukas sijasta, paljastaa tarpeeksi. Liikaa, kenties. Tämän ei pitänyt kuitenkaan olla yhteiskuntakriittinen kirjoitus, joten palaan aiheeseen.)

Mutta pop on jo mädättänyt minun aivoni kokonaan. En osaa arvostaa korkeakulttuuria sen ehdoilla. Olen kuin Lassi sarjakuvasta Lassi ja Leevi, paitsi etten ole varma olenko parodiaa. Viisi minuuttia ja punchline, tai vaihdan kanavaa. Kaksi minuuttia ja kertosäe tai vaihdan kappaletta. 50 sivua ja juonenkäänne tai vaihdan kirjaa. Klik, klik, klik. Surfausmentaliteettia to the extreme. Joskus minusta tuntuu siltä, että tahdon keskeyttää televisiokanavan lataamisen, koska siinä ei tapahdu muutoksia tarpeeksi usein. Olen ajatellut nimetä tämän Sulopuiston surfausoireyhtymäksi.

Tiedostan kyllä olevani naurettava, mutta en mahda sille mitään. Ehkä se johtuu siitä, että olen mielestäni bryanadamsiaanisesti sixteen till I die, ja mitä on teininä ollut, sitä on aina oleva. Tilanne muistuttaa kivi-paperi-sakset-peliä. Vaikka arvaa, mitä symbolia toinen seuraavaksi käyttää ja valitsee vastineensa sen mukaan, on toinen voinut miettiä jo senkin vaiheen ohi. Loputon ketju. Ehkä tämäkin kirjoitus on vain avunhuuto.

Samantapaisia: