Seuraavat ajatukset on napattu Keir Keightleyltä samasta kirjasta kuin edelliset popin ideologian määritelmät.

Rockmusiikki on keskeisimmiltä ideologisilta osiltaan popin vastakohta. Siinä missä pop olisi pehmeää, turvallista tai triviaalia, rockin oletetaan olevan vakavaa, merkityksellistä ja legitiimiä. Kaiken taustalla on (ainakin näennäisen) paradoksaalinen usko siihen, että massavalmistetun musiikin kentän sisällä voidaan tehdä – ja tulee tehdä – erilaisia jaotteluja, erottaa tuote taiteesta.

Tämä kehitys alkoi 1960-luvulla, jolloin tapahtui yhtä aikaa monta asiaa. Niistä merkittävimmät olivat USA:n ja Britannian musiikkilehdistössä tapahtunut siirtymä musiikkibisneksen sanansaattajista undergroundin äänitorviksi sekä Sgt. Pepperin julkaisu*. Tästä huomaa myös helposti sen, että rockin määritelmä on aikasidonnainen. Se mikä oli 1960-luvulla ehdottoman hardcorea, valahtaa nykyään helposti nostalgiapopin koriin. Sama liike voi toimia molempiin suuntiin. Mietipä vain proge-punk-synapop-tukkahevi-grunge-hiphop-numetal-kiertoa.

Oleellista rockin ideologisessa määrittelyssä on se, että kyseessä ei olekaan musiikkigenre vaan musiikkikulttuuri. Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka tiettyjen äänien ollaan yleensä tulkittu liittyvän läheisesti rockiin, ei kyse pohjimmiltaan ole kuitenkaan taistelusta vaikkapa sähkökitaroiden ja syntetisaattoreiden välillä.

Koska rockin ydinkysymys on kamppailu taiteen ja tuotteen välillä, tarvitaan ihmisiä, jotka voivat erotella nämä kaksi. Toisin sanoen siihen tarvitaan faneja. Heidän juurensa ulottuvat Keightleyn mukaan 1930-luvulle, jolloin big band- ei-big band-tyylien välille alkoi syntyä ideologinen ero, ja iänikuinen tuo bändi soittaa vain rahan takia-väittely sai alkunsa.

Seuraavalla kerralla: Lisää rockin ideologiasta.

*: Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band oli ensimmäisiä levyjä, joita musiikkilehdistö kohteli taiteena ja josta julkaistiin mittavia arvioita.

Aiemmat versiot:

There are no revisions for this post.