Pienenä puhelimet pelottivat minua vallan penteleesti. Ei siis puhelin esineenä – vaikka olivathan ne Ericssonit rumia – vaan soittaminen ventovieraille. Vastaaminen oli helppoa ja olin aika ylpeä siitä, että vastasin koko nimelläni (”Sulopuistolla, Olli puhelimessa”), niin ettei soittajalle varmasti jäänyt epäselvyyttä mistään.

Mutta voi pojat, ans olla kun piti itse ottaa yhteyttä eetterin halki. Eihän siitä meinannut tulla mitään. Eräänkin kerran, kun olin arviolta kolmasluokkalainen, päätimme ystäväni kanssa ryhtyä harrastamaan karatea. Epäilen, että eräällä elokuvalla saattoi olla jotain tekemistä innostuksemme kanssa. Löysimme sitten paikallisen seuran yhteystiedot kouluun jaetusta harrasteita esittelevästä monistenipuista, mutta sen jälkeen tuli tenkkapoo.

Kumpi soittaisi?

En edes muista, kuinka pitkään vatvoimme asiaa, mutta lopulta tarrasin luuriin ja pyöritin valintakiekolla numeron. Puhelimen hälytettyä jonkun aikaa ventovieras ääni vastasi. Mikä pahinta, hänen nimensäkin oli aivan väärä! Lyhyen änkyttämällä käydyn keskustelun jälkeen ilmeni, että kyseessä oli työnumero ja että tavoittelemamme karateka oli vaihtanut työpaikkaa. Täysi katastrofi.

Laskettuani, tai paremminkin lyötyäni, luurin takaisin, jäimme ihmettelemään mitä tehdä seuraavaksi. Samana päivänä emme saaneet enää yhtään mitään aikaan. Itse asiassa kaverini liittyi karateseuraan vasta kuusi vuotta myöhemmin. Minulta koko kiai-homma on jäänyt kokeilematta näihin päiviin saakka.

Ja pelkään puhelimia vieläkin.