Archive for the ‘misc’ Category

Dunning-Kruger-efekti on väärinkäsitys

The point of this story is to illustrate that the Dunning-Kruger effect has nothing to do with human psychology. It is a statistical artifact — an example of autocorrelation hiding in plain sight.

What’s interesting is how long it took for researchers to realize the flaw in Dunning and Kruger’s analysis. Dunning and Kruger published their results in 1999. But it took until 2016 for the mistake to be fully understood. To my knowledge, Edward Nuhfer and colleagues were the first to exhaustively debunk the Dunning-Kruger effect. (See their joint papers in 2016 and 2017.) In 2020, Gilles Gignac and Marcin Zajenkowski published a similar critique.

The Dunning-Kruger Effect is Autocorrelation – Economics from the Top Down

The Hitchhiker’s Guide to the Galaxy, s. 119

”Good morning,” said Deep Thought at last.

”Err…good morning, O Deep Thought,” said Loonquawl nervously, ”do you have…er, that is…”

”An answer for you?” interrupted Deep Thought majestically. ”Yes. I have.”

The two men shivered with expectancy. Their waiting had not been in vain.

”There really is one?” breathed Phouchg.

”There really is one,” confirmed Deep Thought.

”To Everything? To the great Question of Life, the Universe and everything?”

”Yes.”

Both of the men had been trained for this moment, their lives had been a preparation for it, they had been selected at birth as those who would witness the answer, but even so they found themselves gasping and squirming like excited children.

”And you’re ready to give it to us?” urged Loonsuawl.

”I am.”

”Now?”

”Now,” said Deep Thought.

They both licked their dry lips.

”Though I don’t think,” added Deep Thought. ”that you’re going to like it.”

”Doesn’t matter!” said Phouchg. ”We must know it! Now!”

”Now?” inquired Deep Thought.

”Yes! Now…”

”All right,” said the computer, and settled into silence again. The two men fidgeted. The tension was unbearable.

”You’re really not going to like it,” observed Deep Thought.

”Tell us!”

”All right,” said Deep Thought. ”The Answer to the Great Question…”

”Yes..!”

”Of Life, the Universe and Everything…” said Deep Thought.

”Yes…!”

”Is…” said Deep Thought, and paused.

”Yes…!”

”Is…”

”Yes…!!!…?”

”Forty-two,” said Deep Thought, with infinite majesty and calm.

Hyvää pikakahvia on olemassa

Minä* tiedän vain yhden tavan tehdä hyvää pikakahvia ja se on cold brew -kahvi.

Tarvitset pressopannun ja jauhettua kahvia. Mittaa pannuun 1,5 desilitraa kahvia ja 7 desilitraa vettä. Sekoita kahvi ja anna sen uuttua (onpahan omituinen sana!) puolisen päivää. Blandaa juoma nauttiessa omaan makuun sopivassa suhteessa, vaikkapa yksi osa kahvia ja 1–2 osaa lantrinkia (maito, vesi, jääpala).

Nyt joku siellä nillittää, että usean tunnin tekeentymisaika ei ole pikaa. Ole sinä hiljaa. Pointsi on nimittäin siinä, että hikisen yön jälkeen on aivan ihanaa kävellä jääkaapille, nostaa sieltä ulos pannullinen kahvia, kaataa sitä mukiin – ja lisätä lantrinki – ja juoda se heti. Huom: ei maistu pahalta kuten kaikki muu pikakahvi, maistuu hyvältä.

Talvisin en niin tästä välitä.

Lisäys: Miksikö tämä on hyvää? Koska normaalisti kahvinkeitin polttaa jauhetun kahvin ja samalla uuttaa siitä ällöjä makuja. Kun lämpötila pysyy matalana, tältä ilmiöltä vältytään.

*Joku toinen voi tietää muitakin tapoja.

Hei hei

On erikoista tajuta, että kuolla-verbi toimii myös preesensissä. Että kuoleminen on asia, jota ehtii seurata samalla kun se tapahtuu.

Preesens-kuolema nostattaa pintaan itsekkäitä tunteita. Miksen pitänyt enemmän yhteyttä, miksen äänittänyt muisteluita lapsuudesta, miksen sanonut miten tärkeä olet, miksen tehnyt sitä ja tehnyt tätä. En pidä itseäni huonona lapsenlapsena, tiedän vain että olisin voinut olla parempi. Jonkinlaista outoa lohtua tulee siitä, että suru koskettaa muitakin. Ettei ole yksin ainakaan siinä, vaikka itsekästä ajattelua sekin on.

Preesens-kuoleman hyvä puoli on, että ehtii hyvästellä, vaikka toinen olikin silloin unessa. Kävimme sairaalassa maanantaina, perjantaina mummo siirrettiin sieltä pois ja sunnuntaina aamuyöllä hän kuoli. (En julkaise tätä kirjoitusta saman tien. Ajastan sen parin päivän päähän, ehkä siksi että haluan vielä lukea sen uusiksi.)

Laura oli viimeinen isovanhemmistani. Aino, Lassi ja Kekku kuolivat jo aiemmin. Nyt heitä ei enää ole. Tai no, fyysisesti heitä ei ole, mutta ihminen on muutakin kuin kehonsa. Meistä osa on muistoissa ja puheissa ja opituissa tavoissa ja kaikessa sen sellaisessa, mikä tallentuu muihin ihmisiin.

Luulen tämän kerran tuntuvan pahalta siksi, että muiden isovanhempien kuollessa minulla ei vielä ollut omia lapsia. On helpompaa olla tietoinen elämän loppumisen totaalisuudesta, kun on jo tietoinen elämän alkamisen kummallisuudesta. Ensin jotain ei ole ja sitten on. Ensin jotain on ja sitten ei ole.

Nyt surin itsekkäästi sekä omasta että lapsieni puolesta. Surin sitä, että lapset eivät viettäneet enemmän aikaa isoisovanhempiensa kanssa, siltä osin kun se oli minun määräysvallassani. Surin sitä, kun kerroin maanantaina mummon olevan lähellä kuolemaa ja se sai esikoisen itkemään ”en muista [hänestä] paljon mitään”. Surin sitä, että kaikki kuolevat joskus – isovanhemmat, minä, lapseni.

Kuva on vuodelta 2013. Otin sen jonkin aikaa ennen vanhimman lapsemme syntymää.

Maailma on erilainen ilman sinua, mummo, mutta maailma on yhä olemassa.

Vuodet 2016 ja 2017 numeroina

Ensin 2016:

  • podcastit, joita olin suoraan tekemässä ja joissa olin äänessä: 24
  • podcastit, joita olin suoraan tekemässä: 11
  • podcastit, joita olin epäsuorasti tekemässä: 35
  • podcastit, joissa olin vieraana: 1
  • videot, joissa puhuin podcasteista: 1
  • podcast-koulutukset ja -workshopit: 2
  • kerrat, jolloin puhuin radiossa podcasteista: 2
  • kerrat, jolloin puhuin lehdessä podcasteista: 3
  • elopaino joulukuussa: 84 kg

Sitten vuoden 2017 päivät, jolloin saan syödä makeaa:

  • 2.1.
  • 3.1.
  • 5.1.
  • 11.1.
  • 17.1.
  • 29.1.
  • 16.2.
  • 24.2.
  • 20.3.
  • 7.4.
  • 7.5.
  • 30.7.
  • 19.8.
  • 4.12.
  • 13.12.

Tuossa on aika simppeli algoritmi, jota tosin sotkee neljä ylimääräistä päivämäärää. Tarjoan oikean tai luovimman vastauksen keksijälle… jotain. Pullaa, vaikka.

Amerikkalaisia vessaerikoisuuksia

Senhän kaikki jo tietävät, että Yhdysvalloissa vessanpöntöissä on vedenpinta kovin korkealla. Välillä sinne huljahtaa vääriä ruumiinosia, mutta ei siitä nyt enempää.

Viimeisimmällä reissullani kohtasin kaksi uutta ihmetyksen aihetta. Niistä ensimmäinen oli ravintola elikäs baari, jossa pisuaarit olivat täynnä jääkuutioita. (Puolisoni arvelee kyseessä olleen operaation, jossa yritettiin hankkiutua eroon ylimääräisistä jääkuutioista, mutta minä sanon: hogwash!)

Toinen oli hotellin automaattipönttö, joka päätti huuhdella itsensä, vaikka olin vielä ns. asioimassa ns. housut ns. kintuissa.

Että sellaisia.

Ironisen tatuoinnin mahdollisuudesta

New Uglyn hengessä aloin miettiä, olisiko mahdollista ottaa niin ruma tatuointi, että se näyttäisi melkein kaikkien mielestä kamalalta, mutta jostain löytyisi todellisia tatskaconnoisseureja, jotka ymmärtäisivät vankilapistoksilta näyttävän kuvion olevan itse asiassa todella hieno?

Kainalovaahto

On kamalan vaikea arvioida, miten paljon shampoota kuluu suihkussa. Useimmiten sitä jää jonkin verran yli ja mielestäni ainoa looginen tapa hankkiutua siitä eroon on hieroa se kehon karvaisiin kohtiin: kainaloihin, haaroväliin, joskus myös rintaan. (Minulla ei käytännöllisesti katsoen ole rintakarvoja.)

Tein eilenkin niin. Jossain vaiheessa vilkaisin itseäni sivuttain peilistä ja huomasin, että kainaloni vaahtosi kuin b-elokuvan vesikauhuinen zombie. Valtava valkoinen kuplajono, joka ylettyi melkein navan korkeudelle saakka.

Larry Davidin sukka

Sitä joutuu välillä miettimään yllättävän paljon sukkia. Esimerkiksi meidän ovessamme roikkuu ovenkahvaan pujotettuna yksinäinen musta sukka. (Oven sisäpuolella, ei sentään käytävään päin. Höhlät.) Sen näkeminen tuntuu päivä päivältä kiusallisemmalta.

Kyseinen sukka ei nimittäin ole meidän.

Kävin päivänä eräänä pesemässä pyykkejä taloyhtiön yhteisessä pyykkituvassa, ja koska edellisen käyttäjän pesuohjelma oli ehtinyt pysähtyä, nostin hänen vaatteensa suoraan kuivuriin.

Ilmeisesti en huomannut yhtä sukkaa, koska vähän myöhemmin se löytyi kuivattavien pinosta. Se pantiin sivuun, tarkoituksena palauttaa sukka oikealle omistajalleen. Edellisen pyykkärin kun pystyi selvittämään varauslistasta.

Mutta jotenkin sukka jäi palauttamatta samana päivänä, ja seuraavana ja… no, nyt se sitten roikkuu ovessa. Ajatus siitä, että pitäisi mennä soittamaan ventovieraan ihmisen ovikelloa ja kertoa, miksi minulla on hänen sukkansa, tuntuu epämukavalta.

Voisiko sen palauttaa postiluukusta? Ei, koska vain hyvin omituiset ihmiset tunkevat vaatteita sisään toisten postiluukuista ilman selitystä.

Voisinko lisensoida elämäni Larry Davidille? Siitä saisi yhden sivujuonen Curb Your Enthusiasm -jaksoon.