Archive for the ‘misc’ Category

Hyvää pikakahvia on olemassa

Minä* tiedän vain yhden tavan tehdä hyvää pikakahvia ja se on cold brew -kahvi.

Tarvitset pressopannun ja jauhettua kahvia. Mittaa pannuun 1,5 desilitraa kahvia ja 7 desilitraa vettä. Sekoita kahvi ja anna sen uuttua (onpahan omituinen sana!) puolisen päivää. Blandaa juoma nauttiessa omaan makuun sopivassa suhteessa, vaikkapa yksi osa kahvia ja 1–2 osaa lantrinkia (maito, vesi, jääpala).

Nyt joku siellä nillittää, että usean tunnin tekeentymisaika ei ole pikaa. Ole sinä hiljaa. Pointsi on nimittäin siinä, että hikisen yön jälkeen on aivan ihanaa kävellä jääkaapille, nostaa sieltä ulos pannullinen kahvia, kaataa sitä mukiin – ja lisätä lantrinki – ja juoda se heti. Huom: ei maistu pahalta kuten kaikki muu pikakahvi, maistuu hyvältä.

Talvisin en niin tästä välitä.

Lisäys: Miksikö tämä on hyvää? Koska normaalisti kahvinkeitin polttaa jauhetun kahvin ja samalla uuttaa siitä ällöjä makuja. Kun lämpötila pysyy matalana, tältä ilmiöltä vältytään.

*Joku toinen voi tietää muitakin tapoja.

Hei hei

On erikoista tajuta, että kuolla-verbi toimii myös preesensissä. Että kuoleminen on asia, jota ehtii seurata samalla kun se tapahtuu.

Preesens-kuolema nostattaa pintaan itsekkäitä tunteita. Miksen pitänyt enemmän yhteyttä, miksen äänittänyt muisteluita lapsuudesta, miksen sanonut miten tärkeä olet, miksen tehnyt sitä ja tehnyt tätä. En pidä itseäni huonona lapsenlapsena, tiedän vain että olisin voinut olla parempi. Jonkinlaista outoa lohtua tulee siitä, että suru koskettaa muitakin. Ettei ole yksin ainakaan siinä, vaikka itsekästä ajattelua sekin on.

Preesens-kuoleman hyvä puoli on, että ehtii hyvästellä, vaikka toinen olikin silloin unessa. Kävimme sairaalassa maanantaina, perjantaina mummo siirrettiin sieltä pois ja sunnuntaina aamuyöllä hän kuoli. (En julkaise tätä kirjoitusta saman tien. Ajastan sen parin päivän päähän, ehkä siksi että haluan vielä lukea sen uusiksi.)

Laura oli viimeinen isovanhemmistani. Aino, Lassi ja Kekku kuolivat jo aiemmin. Nyt heitä ei enää ole. Tai no, fyysisesti heitä ei ole, mutta ihminen on muutakin kuin kehonsa. Meistä osa on muistoissa ja puheissa ja opituissa tavoissa ja kaikessa sen sellaisessa, mikä tallentuu muihin ihmisiin.

Luulen tämän kerran tuntuvan pahalta siksi, että muiden isovanhempien kuollessa minulla ei vielä ollut omia lapsia. On helpompaa olla tietoinen elämän loppumisen totaalisuudesta, kun on jo tietoinen elämän alkamisen kummallisuudesta. Ensin jotain ei ole ja sitten on. Ensin jotain on ja sitten ei ole.

Nyt surin itsekkäästi sekä omasta että lapsieni puolesta. Surin sitä, että lapset eivät viettäneet enemmän aikaa isoisovanhempiensa kanssa, siltä osin kun se oli minun määräysvallassani. Surin sitä, kun kerroin maanantaina mummon olevan lähellä kuolemaa ja se sai esikoisen itkemään ”en muista [hänestä] paljon mitään”. Surin sitä, että kaikki kuolevat joskus – isovanhemmat, minä, lapseni.

Kuva on vuodelta 2013. Otin sen jonkin aikaa ennen vanhimman lapsemme syntymää.

Maailma on erilainen ilman sinua, mummo, mutta maailma on yhä olemassa.

Vuodet 2016 ja 2017 numeroina

Ensin 2016:

  • podcastit, joita olin suoraan tekemässä ja joissa olin äänessä: 24
  • podcastit, joita olin suoraan tekemässä: 11
  • podcastit, joita olin epäsuorasti tekemässä: 35
  • podcastit, joissa olin vieraana: 1
  • videot, joissa puhuin podcasteista: 1
  • podcast-koulutukset ja -workshopit: 2
  • kerrat, jolloin puhuin radiossa podcasteista: 2
  • kerrat, jolloin puhuin lehdessä podcasteista: 3
  • elopaino joulukuussa: 84 kg

Sitten vuoden 2017 päivät, jolloin saan syödä makeaa:

  • 2.1.
  • 3.1.
  • 5.1.
  • 11.1.
  • 17.1.
  • 29.1.
  • 16.2.
  • 24.2.
  • 20.3.
  • 7.4.
  • 7.5.
  • 30.7.
  • 19.8.
  • 4.12.
  • 13.12.

Tuossa on aika simppeli algoritmi, jota tosin sotkee neljä ylimääräistä päivämäärää. Tarjoan oikean tai luovimman vastauksen keksijälle… jotain. Pullaa, vaikka.

Amerikkalaisia vessaerikoisuuksia

Senhän kaikki jo tietävät, että Yhdysvalloissa vessanpöntöissä on vedenpinta kovin korkealla. Välillä sinne huljahtaa vääriä ruumiinosia, mutta ei siitä nyt enempää.

Viimeisimmällä reissullani kohtasin kaksi uutta ihmetyksen aihetta. Niistä ensimmäinen oli ravintola elikäs baari, jossa pisuaarit olivat täynnä jääkuutioita. (Puolisoni arvelee kyseessä olleen operaation, jossa yritettiin hankkiutua eroon ylimääräisistä jääkuutioista, mutta minä sanon: hogwash!)

Toinen oli hotellin automaattipönttö, joka päätti huuhdella itsensä, vaikka olin vielä ns. asioimassa ns. housut ns. kintuissa.

Että sellaisia.

Ironisen tatuoinnin mahdollisuudesta

New Uglyn hengessä aloin miettiä, olisiko mahdollista ottaa niin ruma tatuointi, että se näyttäisi melkein kaikkien mielestä kamalalta, mutta jostain löytyisi todellisia tatskaconnoisseureja, jotka ymmärtäisivät vankilapistoksilta näyttävän kuvion olevan itse asiassa todella hieno?

Kainalovaahto

On kamalan vaikea arvioida, miten paljon shampoota kuluu suihkussa. Useimmiten sitä jää jonkin verran yli ja mielestäni ainoa looginen tapa hankkiutua siitä eroon on hieroa se kehon karvaisiin kohtiin: kainaloihin, haaroväliin, joskus myös rintaan. (Minulla ei käytännöllisesti katsoen ole rintakarvoja.)

Tein eilenkin niin. Jossain vaiheessa vilkaisin itseäni sivuttain peilistä ja huomasin, että kainaloni vaahtosi kuin b-elokuvan vesikauhuinen zombie. Valtava valkoinen kuplajono, joka ylettyi melkein navan korkeudelle saakka.

Larry Davidin sukka

Sitä joutuu välillä miettimään yllättävän paljon sukkia. Esimerkiksi meidän ovessamme roikkuu ovenkahvaan pujotettuna yksinäinen musta sukka. (Oven sisäpuolella, ei sentään käytävään päin. Höhlät.) Sen näkeminen tuntuu päivä päivältä kiusallisemmalta.

Kyseinen sukka ei nimittäin ole meidän.

Kävin päivänä eräänä pesemässä pyykkejä taloyhtiön yhteisessä pyykkituvassa, ja koska edellisen käyttäjän pesuohjelma oli ehtinyt pysähtyä, nostin hänen vaatteensa suoraan kuivuriin.

Ilmeisesti en huomannut yhtä sukkaa, koska vähän myöhemmin se löytyi kuivattavien pinosta. Se pantiin sivuun, tarkoituksena palauttaa sukka oikealle omistajalleen. Edellisen pyykkärin kun pystyi selvittämään varauslistasta.

Mutta jotenkin sukka jäi palauttamatta samana päivänä, ja seuraavana ja… no, nyt se sitten roikkuu ovessa. Ajatus siitä, että pitäisi mennä soittamaan ventovieraan ihmisen ovikelloa ja kertoa, miksi minulla on hänen sukkansa, tuntuu epämukavalta.

Voisiko sen palauttaa postiluukusta? Ei, koska vain hyvin omituiset ihmiset tunkevat vaatteita sisään toisten postiluukuista ilman selitystä.

Voisinko lisensoida elämäni Larry Davidille? Siitä saisi yhden sivujuonen Curb Your Enthusiasm -jaksoon.

Saunamörkö eli kuinka aivoni jallittivat itseään

Taloyhtiömme saunassa – joka esiintyy blogissani nykyään hämmentävän usein, mutta bear with me eli karhutkaa kanssani – on neljä huonetta.

Ensin on pukuhuone, josta pääsee suihkuhuoneeseen, josta pääsee löylyhuoneeseen, josta pääsee vilpolaan. Olennaista tarinani kannalta on se, että saunan lauteilta ei näe koko vilpolaa vaan ainoastaan puolet siitä.

Keksin päivänä eräänä, että olisi erinomainen jekku jäädä oman saunavuoronsa jälkeen piiloon vilpolaan. Ideana olisi istua hipihiljaa paikallaan, kunnes pahaa-aavistamaton saunoja tulisi löylyjen jälkeen vilpolaan ja säikähtäisi hengiltä.

Noh.

Kävi sitten niin, että menin tänään saunaan kahdestaan lapsen kanssa. Purin tavarat, jätin vaatteet pukuhuoneseen, nostin pesuaineet suihkuhuoneeseen, levittelin laudesuojan saunaan ja olin juuri avaamassa vilpolan ovea viedäkseni saunaoluen sinne jemmaan, kun minut valtasi yhtäkkiä selittämätön olo siitä, että oven takana vaanii keppostelija.

Ei siellä ketään ollut, mutta näemmä aivo osaa säikäyttää itse itsensä. Hieno elin, jumalauta.

Ähäkutti

Hävitin matkakortin maanantaina, kun toin lapsen bussilla himaan päiväkodista.

Tiistaina soitin HSL:n löytötavaratoimistoon. Ei ollut mitään.

Tänään soitin uudestaan. Ei mitään.

Sitten soitin Suomen Löytötavaroihin eikä ollut sielläkään. Kehotti soittamaan uusiksi parin päivän päästä, koska tavaroita tulee 2–6 päivän viiveellä.

Tuumasin että pakko kuitenkin huomenna ostaa uusi kortti, koska pakko on reissata ja maksettua kautta menee hukkaan. Eikä se maksa kai kuin vitosen. Harmittaa vaan hävinneen lippukukkaron kohtalo, koska se oli Outin Tampereella minulle antama lahja.

Viisi minuuttia sitten löysin kortin lompakkoineen sängyn alta.