Otsikko hämää. Oikeastaan puhe on ainoasta jouluvalmistelusta, joka ei rasita suunnattomasti, ja se on tämä:

Tykkään kihertää pakettinarua.

Siis se vaihe, joka seuraa sen jälkeen, kun lahja (vaivalloisen etsimisprosessin jälkeen valittu) on lopulta saatu papereihin — jotka loppuvat aina kesken, rypistyvät ja repeävät — ja nirunaru — joka lipsahtaa pois tai ei mene solmuun — on vedetty sen ympärille koristeeksi. Sitten otetaan sakset, avataan ne, ja vedetään naru sormenpään ja saksenterän välistä. Kun siitä päästää irti, menee nuora kätsysti kiekuroille.

Luulen, että affektioni voidaan jakaa kolmeen elementtiin. Ensinnäkin on helpotus siitä, että ko. lahjan paketointi on ohi. Toisekseen on pikkulapsen riemu siitä, että saa käpälöidä avoimia saksia. (Jotenkin se tuntuu vaarallisemmalta kuin saksilla leikkaaminen.) Kolmannekseen on ilo kiharasta.

Kyllä, olen nyt saanut kaikki lahjat paketoitua ja kiharrettua.