Un homme et une femme -elokuvalla on suomalaisen nykykatsojan näkökulmasta eräs ongelma. Siinä soi kaksi kappaletta, joiden assosiaatiot ovat jotain ihan muuta. Silja Linen mainosjinkku ja Ajankohtaisen kakkosen tunnari eivät varsinaisesti ohjaa aatoksia romanttiseen suuntaan. Vähän ohueksi tämä jää henkilökuvana tahi juonipätkänä, mutta tunnelma on kyllä 1960-luvun ranskalainen.
Easy Riderillä on toisenlainen musiikkiongelma. Ilmestyessään sen soundtrack oli uutta, radikaalia rokkia, joka sopi täydellisesti yhteen elokuvan in your face -asenteen kanssa. Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin on hankala kuunnella Steppenwolfin Born to be freetä ja olla hihittelemättä. Ainakin minulle kappaleesta tulee ensimmäisenä mieleen neljäkymppinen, kaljamahainen retrorokkari. Mikä — tarkemmin ajateltuna — taitaa sopia Easy Rideriin aika hyvin. On se kyllä silti nautittava elokuva.
Tian di ying xiong eli Warriors of Heaven and Earth on tätä uuden koulukunnan Kauko-Itä-aktionia, jossa perustavanlaatuinen ristiriita höperön toiminnan ja pseudohistoriallisen dramatiikan kanssa ei ratkea oikein tyydyttävästi. Välillä siis pannaan miekoilla pahiksia halki, poikki ja pinoon, välillä taas puhutaan uskollisuudesta ja sen sellaisesta. Aika haaleaksi jäi, vaikka toki hienojakin kohtauksia oli mukana.
Maria Full of Grace oli varsin keskinkertainen, tärkeä aihe kun ei vielä tee tärkeää elokuvaa. Teema ja osittain tyylikin huitovat jossain Lilja 4 everin tienoilla. Kuvauksellisesti alkupuoliskon Kolumbian auringonvalo ja jälkimmäisen osan New Yorkin keinovalo vahvistavat hienosti tarinaa. Pääosassa näyttelevä Catalina Sandino Morano tekee erinomaista työtä. Ei tämä silti tunneviisaria väräyttänyt mitenkään ihmeellisesti, eikä missään nimessä niin paljon kuin monilla jenkkikriitikoilla.
Tavallaan sama vaivaa Victor/Victoriaa, joka käsitteli kyllä hienoa ja arvokasta aihetta, mutta romanttiset musikaalit eivät tärkeistä aiheista huolimatta ole minun makuuni. Eivät edes silloin, kun niissä on mukana hillitöntä slapstick-komiikkaa.
Sabrina ja To Have and to Have Not olivat molemmat todisteita siitä, että Bogartin karisma ei ole haihtunut vuosien kuluessa minnekään ja että Lauren Bacall oli nuorna plikkana melkoisen ultimate femme fatale. Sabrinan vaihdos kepeästä komediasta syvästi tuntevaksi (meinasin kirjoittaa tunkevaksi) ei ole minun makuuni, mutta minä olenkin tylsä ihminen. Hyvin se silti toimii. To Have and to Have Not haisee vähän esi-Casablancalta — jep, varastin idean leffakotelon takakannesta — mikä vaivaa siksi, että se ei kuitenkaan kohoa ison C:n tasolle. Mukavaa katsottavaa anyhow, vaikka mukana onkin maailman hirvein ranskalaisaksentti.
Comments are closed.