Mastodon

Archive for the ‘arviot’ Category

Tukka tönössä ja pitkä otto

Suhtauduin Hairspray’hin epäluuloisesti, koska olen ennakkoluuloinen pöllö. Kyseessä on nimittäin a-luokan makkara, eli kimalteleva ja sopivasti rasvainen paketti, jonka nauttiminen käy kivuttomasti – vaikka se ei kaikkien makuun olekaan. Kirkkaita värejä, mainioita näyttelijöitä, tarttuvia ralleja ja saatanan ärsyttävä John Travolta. Jotain ihanan kaunista on sitä paitsi siinä, että John Waters saa rojalteja tällaisen kautta. (Tulee mieleen Kumikamelin ja Eläkeläisten välinen suhde. Vakava taide ei uppoa, mutta hassuissa puvuissa soitettu ryyppäyshumppa kyllä.)

Heima sai viereisessä tuolissa istuneen Tuomaan melkein vihaamaan Sigur Rósia ja mä olen vähän samaa mieltä. Olkoonkin, että kyseessä oli dokumenttielokuva, mutta silti päätös jälkiäänittää melko lailla kaikki oli huono. Nyt bändin keikkatunnelma ja -kunto jäi tyystin mysteeriksi. Lopputulos on enemmän musiikkivideo kuin konserttitallenne. Väliin leikellyt puhuvat päät olivat tankeroajatuksineen lähinnä myöhähäpeää aiheuttavia. Olisivat puhuneet islantia ja tekstittäneet.

Breaking News alkaa hienolla kohtauksella:

Lisäksi luulen, että olen katsonut sen jo aiemmin, mutta en vain muistanut sitä. Karmee bon voyage -fiilis oli.

Mä sitten tykkään 1970-luvun Hollywoodista. Candidatessa kovin paljon JFK:lta näyttävä Robert Redford lähtee kisaamaan senaattorin paikasta, vaikka tietää häviävänsä. Juonen clue on siinä, että varman tappion takia Redford saa tehdä mitä lystää, mikä tietenkin osoittautuu yllättävän toimivaksi taktiikaksi. Pohjimmiltaan kyseessä on kuitenkin satiiri poliittisesta järjestelmästä ja siitä, kuinka se korruptoi puhtaimmankin sielun. Ei pahasti alleviivaava, kuitenkaan.

Nautin kovasti kohtauksista, joissa Redford kinastelee Peter Boylen esittämän kampanjapomon kanssa jostain aiheesta ja kuvan taka-alalla häilyy kolmas osapuoli, tavis, joka ei yleensä edes sano mitään.

Kairon purppuraruusu lienee Woody Allenin rakkausruno vanhoille elokuville. Lisäksi se on kompakti ja hurmaava pakkaus, joka törmäyttää nätisti elokuvien haahuiluidealismin ja kylmän todellisuuden. Mia Farrow on mahtava naiivina naisena, joka uskaltaa ja ei uskalla irroittautua arjesta. Ja mikä lopetus!

Vuoden 2009 ekat neljä leffaa

Nixon sijoittuu Oliver Stonen presidenttielokuvista jaetulle ykkössijalle. JFK saattaa vaikuttaa pompöösiydessään suuremmalta elokuvalta, mutta se on toisaalta niin höpöhöpöinen kaikessa salaliittoilussaan, että Nixonin hienovaraisempi luenta vakuuttaa. Minusta Anthony Hopkins on hieno presidentti, hikoileva ja köyryselkäinen ja hymyilee kuin mikäkin paskiainen. Profiilinsa jopa muistuttaa ajoittain Millhousen naamataulua.

Sen sijaan en ihan täysin ymmärrä, mikä pointti on ylettömyyksiin venyvällä filmilaatukikkailulla. JFK:ssa se vielä meni jotenkin lukuisten keskenään kiistelevien todistajanlausuntojen elokuvallisena ilmiasuna, mutta Nixonissa tunnutaan loikkaavan kasimillisestä mustavalkokuvasta kolmevitoseen värifilmiin ilman sen kummempaa perustelua.

Rööperi rullaa genressään ihan mainiosti. Totta kai voi valittaa siitä, että trooppia ei uudisteta tai että päärooleissa ovat samat jätkät kuin aiemmin (mutta eikös se ole vain merkki siitä, että auteur on löytänyt ensemblensä?), mutta mielestäni juttu oli kasattu vallan pätevästi. Toisaalta minusta ensimmäinen Vares-elokuva oli vallan mainio pieni dekkaripläjäys, ja Rööperi on aavistuksen hienovaraisempi kuin se. Tosin vain aavistuksen.

Maata meren alla yllätti positiviisesti. Sympaattinen pikku elokuva nauratti ensimmäisen tunnin verran eikä jäljellejäänyt draamakakkukaan mitenkään lässähtäneeltä vaikuttanut. Lakonisista sutkauksista koostuva teksti saa hahmot näyttämään nimenomaan hahmoilta, ei ihmisiltä, mutta mitäs väliä sillä on, kun homma rullaa näin hyvin?

Paluu tulevaisuuteen 2 on palapelisuorituksena ihan kunnioitettava, sillä aika hauskasti Martyn ja Docin seikkailut menneisyydessä on saatu lomitettua ykkösosan tapahtumien joukkoon. Kokonaisuutena leffa on kuitenkin turhan juonipainotteinen, mikä tekee siitä vähemmän kiinnostavan kuin sympaattisesta ykkösosasta.

Vuoden mittaan nähtyjä #1

On taas aika vuosittaisen jummi kohta on tammikuu ja leffatkin on listaamatta -paniikin:

Voi pojat, voi pojat. Olipa pettymys tuo Sinkkuelämää-elokuva. Ymmärrän kyllä, että King ei halunnut toistaa sarjan rakennetta kokoillan elokuvassa, mutta nyt irrottiin niin kauas minua viehättäneistä asioista, että koko kaksituntinen oli silkkaa kärsimystä. Käytännössä kyseessä oli pornoelokuva, jossa panokohtausten tilalla oli piehtaroimista design-vaatteissa. Sitä paitsi huumori oli siivottu niin totaalisesti pois kuvasta ja jätetty jäljelle vain kakkavitsi, että ei paljon naurattanut.

Liekö sitten johtunut 3d-teknologiasta vai siitä että näin Beowulfin toiseen otteeseen, mutta joka tapauksessa leffa tuntui kakkoskatsomisella hitusen paremmalta, täyteläisemmältä kuin ensimmäisellä istunnolla. Toki animaatiossa on edelleen samat kauhukohdat, kuten Jolie-hirviön iho ja käsittämätön palikkahevonen, mutta kolmiulotteisuudesta oli kai hitusen apua.

Narnia 2 (en muista lisänimeä, varmaan joku Kaappi ja espanjalainen leijonaprinssi) oli parempi kuin edeltäjänsä, mutta siihen ei tietysti ihan kauhean paljon vaadita.

Incredible Hulk hoitaa syntytarinan tähänastisista supersankaripätkistä tyylikkäimmin: muutama tyylitelty kuva alkutekstien alla kertoo kaiken, mitä Hulkin historiasta tarvitsee tietää. Muu elokuva ei sitten olekaan ihan yhtä briljantti. CGI-Hulk on edelleen keinotekoisen oloinen, Nortonin yrmistelyt eivät tunnu sopivan yhteen toimintapätkien kanssa ja Tim Roth… huh. Hauskaa sillä näytti olevan.

The Dark Knight ei ole lain paskempi, jos vain Lepakkomies ei puhusi infraäänillä, Jokeri ei olisi maailman järjestelmällisin kaaoksen puolestapuhuja, toimintakohtauksissa pysyisi vielä vähän paremmin maltti leikkaajalla ja lopetus olisi reilusti lyhempi. Mutta eteenpäin on tultu.

X-Files: I Want to Believe. Yeah? Well, I Want My Money Back.

Kautokeinon kapina rullasi ihan mukavasti, mutta en mä siitä mitään muista.

12 Monkeys on niitä elokuvia, jotka olen nähnyt parisen kertaa joskus kymmenen vuotta nuorempana ja jotka tuntuvat siksi pureutuneen mieleen. Nyt se tuntui hiukkasen hätiköivältä ja miellyttämään pyrkivältä, mutta toisaalta kaikki Terry Gilliamin leffat ovat groteskeja muotopuolia. Ainakin onnistuessaan. Diggaan kait Brazilia enemmän.

Aivan silkkaa nerokkuutta oli Hot Fuzz. Harvoin näkee rainaa, joka onnistuu olemaan samaan aikaan sekä höhötyttävä parodia että rakastava homage. Enkä muista koskaan kuulleeni yhtä hauskaa elokuvaa – Hot Fuzzissa jokaista skarvia tuntuu korostavan suhahdus ääniraidalla. Shaun of the Dead kärsi mielestäni hiukan kolmannen näytöksen vaihdoksesta komediasta splatteriksi, mutta Fuzz toimii upeasti loppuun saakka.

Mä saatoin melkein nukahtaa kesken Firemen’s Ballin, mitä ei pitäne laskea elokuvan syyksi. Tai sitten pitää.

Cleaning Womenin säestämä Aelita oli snadisti tylsempi kokemus kuin saman kombon Vertov vuotta aiemmin. Saattaa johtua siitä, että leffa katkesi pariinkin otteeseen tai siitä, että musiikki seuraili ruudun tapahtumia tarkemmin tai sitten ihan vaan siitä, että juoni on täyttä happoa (ns. Dallas-syndrooma).

Olen ehkä juntti, mutta Faces ei tehnyt mitenkään erityisen valtaisaa vaikutusta. Toki siitä näkee, että näyttelijöillä on hyvä tatsi aiheeseen ja draamakin poreilee mukavasti pinnan alla eikä sen päällä. Ehkä Cassavetesin suurin merkitys on kuitenkin sidoksissa aikaansa. Tarkoitan, että jos setä on saanut miljoonia jäljittelijöitä, niin liekö ihme, että originaaliteokset saattavat vaikuttaa kovin tutuilta.

Autumn Ball oli Sodiksen festarikatalookin mukaan jonkinlainen rinnakkaisteos Pahalle maalle, mutta en ymmärrä vertausta. Episodimainen kokonaisuus ei sitoudu yhteen, huumoria oli muistaakseni kohtalaisesti enemmän ja muutenkin kokonaisuuden sävy oli enemmän Roy Anderssonia kuin Louhimaa-Westerbergiä.

Rakkautta & Anarkiaa 2008

Leffojen synopsikset voi tsekata festarin nettikatalookista. Arviot ovat pääosin Jaikun elokuva-kanavalle kirjoitettuja tiivistelmiä, mikä selittänee niiden kompaktiuden.

About a Son: kaunis, runollinen. Ikään kuin Koyaanisqatsi, jonka musiikkina soi monologi. Ajoin ehkä konfliktia kuvan ja äänen kanssa, kun kisasivat huomiosta.

Sokurovin Aleksandra on pölyn värinen, melkein monokromaattinen. Babushka kulkee sotilastukikohdassa kuin aave. Jouset soivat melkein koko ajan. Kuvattu aidoilla tapahtumapaikoilla.

Appleseed Ex Machina: mnjoo, aktion-skifi-animea. Hirveä(sti) ekspositiota, jonnisesti asepornoa. Liian pitkä, tyhmiä juoniaukkoja & henkilöhahmoista ei kai tartte mainita. Kiinnostavinta oikeastaan se, miten rajoitetuista resursseista syntynyt anime-estetiikka toimii, kun cgi on poistanut ko. rajat.

Baader Meinhof Komplex on melkoista pikajuoksua läpi RAF:n historian. Tsekkasin pikaisesti Wikipedia-artikkelin ennen leffaan lähtöä ja suoraan sanottuna se oli melkein parempi. Elokuva on kyllä ihan komea, mutta siitä tuntuu puuttuvan tulkinta, persoonallinen näkemys tapahtumiin. Asioita ja ihmisiä vilistää ruudulla niin paljon, että ilman pohjatietoja ei meinaa pysyä perässä ja pohjatietojen kanssa ei löydy oikein mitään uutta.

Battle for Haditha: ”ihan ok”, ei erityisen oivaltava tai kurota selitystä sodan yksityiseen tai yleiseen puoleen. Dokudraamaa, ikään kuin. Leffassa käytetään diegeettisesti Ministryn Lies lies liesiä, mikä on anakronismi.

Cargo 200 kertoo, että NL:ssä elämä oli paskaa ja poliisit pahimpia rosvoja. Todella synkkä elokuva. Valkokankaalla raiskataan nainen kahdesti, mikä oli linjassa muun leffan kanssa mutta yökötti silti enemmän kuin muu väkivalta yhteensä.

Chaotic Ana jätti ristiriitaiset tunteet. Luulen, että Medemin tyyli ei vain yksinkertaisesti putoa minulle, vaikka joistain elokuvistaan olen tykännytkin. Nätti tyttö kulkee tissit paljaana ja regressoituu menneisiin elämiin. Väkivaltaa, hämmentävän saturoituja kuvia. Tekotaiteellinen olo jäi.

Vaikka Chocolate kovasti yrittää, niin kyllä Tony Jaa pätki pahiksia paljon paremmin kuin sukulaatin autistinen teinityttö.

A Complete History of My Sexual Failures on huomattavan hauska ja sympaattinen dokumenttielokuva, joka voisi hyvin lipsua pelkäksi tyhmäilyksi mutta on päähenkilön täydellisen luuseriuden takia vallan siedettävä kokemus.

Suosikkielokuvani tänä vuonna oli Darling: elegantisti kirjoitettu, horjumatta ohjattu, hyvin näytelty. Aavistuksen liioiteltu mutta ei silti karikatyyriksi mennyt tyyli. Selkeä yhteiskunnallinen pohjavire. Hauska ja melankolinen. Suosittelen.

Echo alkaa jännäri-kauhuna mutta ruuti ei ihan kestä kuivana. Toteutus tyylikäs: kultainen aurinko kuvattuna steadicamilla vastavaloon, näyttelijäpari isä-poika toimii hyvin. Pari ärsyttävää PÖÖ-säikytystä.

Gomorra: järjestäytynyt rikollisuus on raakaa, tyhmää, armotonta. Ympärillä pyörii väkeä, joka ei tajua homman luonnetta. Ulos ei pääse, jäsenetkään eivät ole turvassa. Leffan kokonaiskaari on sitä, että alussa tapetaaan ja lopussa tapetaan.

Helvetica muistuttaa katsojiaan siitä, että kirjaisimilla on väliä. Dokkarin kiinnostavinta antia on bongailla kuvituskuvissa puolisalaa vilahtavia Helvetica-tekstejä sieltä sun täältä.

Involuntary: puolenkymmentä rinnakkain juoksevaa tarinaa, jotka liittyvät yhteen temaattisesti (ei hahmoilta tai juonelta). Toteutus inhorealistinen pseudodokkari, kamera ei liiku kuin ihan muutaman kerran koko elokuvan aikana. Rajaukset usein sellaisia, ettei hahmojen kasvoja näy, kuulee vain niiden puheen ja näkee kehonkielen. Aihepiirinä kai öö sosiaalinen paine, kasvojen menettäminen, kasvojen säilyttäminen, valtavirtaa vastaan nouseminen.

Not Quite Hollywood on melko suoraan sitä mitä traileri lupaa. Ihan hauska pätkä ja yritti jopa kytkeä ozploitaation laajempaan viitekehykseen.

Sky Crawlers sisältää tosi komeaa 3d-animointia, joka ei kuitenkaan hypi silmille muusta leffasta erillisenä. Ensimmäisen kerran muistan nähneeni piirretyssä vesiroiskeen kameran linssissä jne. Melankolinen vaihtoehtotodellisuus, jossa nuoret hävittäjälentäjät käy ikuista sotaa. Sisältää animefilosofointia.

Sleep Dealer olisi ollut kova 15 vuotta sitten ja tosi kova 20 vuotta sitten, jos sillä olisi vain ollut parempi ohjaaja ja näyttelijät. Oikein perustavanlaatuiseen kyberpunk-tarinaan oli sotkettu hitunen globalisaatiokritiikkiä. Suurin ongelma oli siinä, että toteutus oli köppöinen: viiden pennin erikoisefektit, näyttelijät aika tönkköjä ja rytmi/kuvakerronta innotonta. Mutta genren traditioiden kunnioittamisesta piste.

Son of Rambow’n arvioin Kaistalla.

White Night Wedding: symppis ja nätti, paljon hauskoja/hyviä kohtauksia. Mä en tiedä, jäikö kokonaisuudesta ihan kauheasti kouraan. (Lisäksi olin jotenkin täysin unessa, koska tajusin flashback-rakenteen ehkä n. 60 minuutin kohdalla.)

Kevään ensi-illoista ja parit vanhat myös

Dark Floors on huono elokuva ja huono kauhuelokuva. Toivottavasti tekijät saavat videomarkkinoilta rahansa takaisin. Risto Räppääjä hurmasi ainakin minut (kun otetaan konteksti huomioon). Charlie Wilson’s War sisältää muutaman hienon kohtauksen, kuten Gust Avrakotosin ensivierailu Wilsonin ohviisissa, mutta kokonaisuus on särmätöntä mössöä. Enkä oikein jaksanut innostua siitä, kun sissit vihdoin pääsevät tappamaan neukkuja oikein olan takaa. Science of Sleep on parempi kuin Human Nature mutta huonompi kuin Sunshine tai Be Kind. Gondry on ollut yleensä parhaimmillaan lyhytelokuvissa, koska niissä ohjaajan kekseliäisyys ja ihastus vimpaimiin riittää paikkaamaan tarinan puutteet. Voces Inocentes on kovin, kovin melodramaattinen. Rambo tuli käsitellyksi livenä Jaikussa. Cloverfield oli oikein mallikas suoritus, jännä ja linjakas ja jotenkin elegantti ollakseen monsuleffa. Sweeney Todd sisälsi monta hienoa laulua, mutta niiden väliin jääneet palaset olivat minusta yhdentekeviä. Madagascar oli hauskempi kuin uskalsin odottaa – eka puolisko oli suorastaan erinomainen. The Assasination of Jesse James by the Coward Robert Ford on haikea ja kaunis. Diggaan paljon. Me and You and Everyone We Know sai minut ihastumaan Miranda Julyyn, sillä elokuvansa on sekä hauska että vähän outo sellaisella ehdottoman hurmaavalla tavalla. Seul contre tous sai minut vain muistelemaan Irreversibleä, mikä on tavallaan huono juttu, vaikka ihan selvästi Noe on jo tässä tiennyt, mitä tekee. Dante 01 on luokatonta paskaraastetta. Iron Man luottaa vähän liikaa Gilligan-leikkauksiin ja on muutenkin sellaiset 30 minsaa liian pitkä, mutta minusta supersankarirainojen kakkososat ovatkin järjestään olleet luomistarinoita kiinnostavimpia.

Kino Tappio n:o 1–3

Olen perustanut kavereille pienimuotoisen elokuvakerhon, jossa ei ole oikeastaan mitään muuta kerhoutta kuin se, että päätin kutsua sitä sellaiseksi. Keväällä Kino Tappio (nimen lähde on kaikille joensuulaisille ilmeinen) järjesti kolme ja puoli näytöstä. Hömppäteattereiden parhaita perinteitä kunnioittaakseen Kino Tappio on teemoitettu double feature -ilta.

Kino Tappio 1

Teemana oli jenkki-indie ja leffoina King of California sekä The Nines.

Ensinmainittu on tarina hullusta (Michael Douglas poikkeuksellisen hienossa vedossa) miehestä, joka jahtaa kadonnutta aarretta. Tai sitten se on tarina siitä, että hulluus pistää perhesiteet tiukalle. Tai se saattaa olla tarina jostain muustakin, mutta joka tapauksessa se on sopivan pienimuotoisesti ja vapaa-ajattelevaisesti elikäs luovasti kirjoitettu & toteutettu pätkä. Nauratti aika paljon, vaikka ehkä välillä ei olisi pitänyt.

Jälkimmäinen on käsikirjoittajana kunnostautuneen John Augustin esikoiselokuva ja episodinen mindfuck. Sen ensimmäinen ja toinen osa rakentavat mysteerin, jota kolmas ja viimeinen ei ehkä pysty täysin lunastamaan. Kyse ei ole varsinaisesti siitä, että peli jäisi auki, vaan pikemminkin päinvastoin – Augustin idea on loppujen lopuksi kenties liian banaali, liian pieni tällaisen hössötyksen aiheeksi. Mutta oliko se parempi kuin vaikkapa Charlien enkelien kakkososa? No tuota… joo.

Kino Tappio 1,5

Teemana oli eiku ei järjestetä tänään ja kun Pasi sitten kuitenkin ilmaantui, niin katsottiin Caché. Kas tässäpä Ideaelokuva, siis sellainen, jota on mahdoton katsoa ilman että on piinallisen tietoinen ohjaajasta ja hänen viritelmistään. Syyllisyyttä ja vastuuta Haneke-setä tässä jahtaa, sillä kaikilla meillä on tahra menneisyydessämme, vähintään kollektiivisesti.

Oikeastaan itse leffaa enemmän minun tekee mieli puhua levyllä olleesta reilusta puolituntisesta haastattelupätkästä, jossa herra raiskaan katsojani itsenäisyyteen kertoo Ideoistaan. Erityisesti jäin miettimään sitä, kun hän selitti tahtoneensa elokuvalle mahdollisimman läpinäkyvän tyylin: ei nopeaa leikkausta, ei hurjia kamera-ajoja, ei musiikkia, jne. Tarkoituksena oli minimoida elokuvallisuus ja maksoimoida Idean välittyminen, mutta mielestäni siinä ei aivan onnistuttu.

Kas kun jos ajatellaan, että elokuvanteon hollywoodilainen kuvakerronta on jatkumo, jonka toisessa päässä ovat yhdellä otolla ja staattisella kameralla kuvatut pätkät ja toisessa päässä cgi-hypernopealeikkaus-steadicam-whatchamacallit-sillisalaatit, niin Caché ei suinkaan sijoitu neutraaliin paikkaan keskivaiheille, vaan huomattavasti lähemmäksi minimalistista päätä. Niinpä katsojan huomio kiinnittyy elokuvan muotoon enemmän kuin mitä vähän tiuhemmin silputun leffan kanssa kävisi.

Esimerkkinä vaikka Cachén pitkät, pitkät otokset: minä ainakin tulkitsin niiden olevan jonkinlaisia metamerkkejä katselemisesta, siis ikään kuin muistuttamassa katsojaa siitä, että nyt muuten katsot parhaillaan tätä. Onhan katseleminen – passiivisuus – yksi Cachén tärkeimmistä elementeistä; elokuva alkaa pitkällä, liikkumattomalla kuvalla, joka tuijottaa pääparin asuntoa.

Kino Tappio 2

Teemana zombiet, elokuvina Fido ja Les revenants.

Fido sai alkunsa lyhäri-ideana, joka ymmärtääkseni jäi toteuttamatta, kun kaverit alkoivat kerätä rahoitusta pitkää leffaa varten. Elokuvan 1950-luvun vaihtoehto-Yhdysvalloissa zombiet on saatu kesytettyä teknologian keinoin vaarattomiksi kotiorjiksi. Vähän kun silmiä siristää, niin homman voi lukea vertauskuvana ihmisoikeustaisteluille, semminkin kun pääosaperheen poika ottaa ja ihastuu uuteen orjatsomppariin. Jälleen kärsitään turhankin nokkelasta premissistä, sillä homma ei oikein etene tätä alkuoivallusta pidemmälle. Muutama splattisvitsi on saatu mukaan, eikä siinä ole mitään vikaa, sillä zombielapsien päältä autoileminen on aina hauskaa.

Les revenants eli They came back on zombiekuva vain jos genremääritelmää venytetään äärimmilleen. (Tai jos olennaisena pidetään yhteiskunnallisten allegorioiden esittämistä, niin mitään ongelmaa ei ole.) Kun kuolleet palaavat takaisin, ei heitä kiinnosta aivojen syöminen vaan… tai siis heitä ei kiinnosta mikään. Ranskalaiset ovat siitä kunnollista väkeä, että he tahtovat integroida epäkuolleet takaisin yhteiskuntaan ja tarjoavat apua sitä tarvitseville. Vaan mitäpä kuolleet tahtovat? Siitä ei ota selvää oikein kukaan. Varsinainen jännite tulee kuitenkin ole varovainen mitä toivot tai se voi toteutua -tyyppisestä ajatusleikistä: kaikkihan me kaipaamme edesmenneitä lähimmäisiämme, mutta osaisimmeko ottaa heidät takaisin? (Posthumanisteilla olisi tähän varmaan sanansa sanottavana.) Diggasin.

Kino Tappio 3

Teeman piti olla vihaan perhettäni, mutta se jäi vähän puolitiehen. Elokuvina Margot at the Wedding ja Black Snake Moan.

MATWissa Nicole Kidman esittää äärimmäistä mulkeroa, maailman vittumaisinta tyyppiä, koko kaikkeuden kammottavinta kusipäätä. Hän manipuloi ja luikertelee ja väistää vastuuta ja uskoo tai ainakin esittää olevansa viaton uhri. Elokuvaa tulee katsottua jossain määrin Noam Baumbachista kertovana tositarinana, vaikken tiedä, onko moiselle luennalle perusteluja. Koko homma on kiehtova kuten kolari ja samalla tavalla puistattavakin. Että haluaako sitä nyt välttämättä viettää aikaa edes virtuaalisesti moisen äpärän kanssa?

Black Snake Moanissa Jacksonin Samppa ottaa hellään huomaansa seksiriippuvuudesta kärsivän Christina Riccin ja jos tuo ei saanut sinua hihittelemään vähämielisesti, niin saatat olla väärässä paikassa. Vakavaa draamaa tässä viritellään, mutta hahmot jäävät kyllä liian pinnallisiksi tai stereotyyppisiksi. Komea ulospano, tosin kenenkään ei ehkä koskaan tarvitse nähdä yhtään elokuvaa, jossa Samppa esittää karismaattista Samppaa. Pulp Fictionista on yli kymmenen vuotta, so get over it (ja tämä on suunnattu yhtä paljon roolittajille).

* * *

Kino Tappio aktivoituu jälleen, kunhan saadaan laatikot purettua. Suunniteltuina teemoina ovat ainakin stuntmiehet, dokkarit, 1970-luvun Hollywood ja salaliitot.

RAMBO liveblogattuna

Syistä, joita ei parane yrittää selittää, tuumasin että olisi hauskaa liveblogata/jaikuta RAMBO. Juttu on englanniksi eikä varsinaisesti jätä asioita spoilaamatta, jos sellainen nyt jotakuta kiinnostaa.

Sananen tammikuun elokuvista

Edit 3.2.2008: Once on tietenkin irlantilainen eikä skottilainen elokuva, kuten aluksi väitin.

Solstorm meni Aviisiin, ko niille tuli akuutti tarve.

Persepolis oli hieno (enkä ole vieläkään saanut edes ensimmäistä sarjista luettua, vaikka sen hyvä tovi sitten jostain kirja-alesta kainalooni kaappasin). Hienolla on tässä kaksi merkitystä, joista ensimmäinen viittaa kauniiseen ulkoasuun. Kaunis taas tarkoittaa elävää ja kliseetöntä animaatiota, joka hyödynsi median mahdollisuuksia. Jälkimmäinen hienous taas meinaa sitä, että normimittaiseen teatterielokuvaan oli saatu mahtumaan Satrapin monipolvinen kasvukertomus ja sen taustalle vielä Iranin kehitys 1970–80-luvuilla.

Välillä on hauska katsoa, miten samat asiat näyttäytyvät eri ihmisille erilaisina. Tällä kertaa mielessäni on Kolmistaan, jonka lopetuksesta Leena Virtanen kirjoitti se ansaitsee vielä yhden erityismaininnan siitä, että loppu on uskallettu jättää avoimeksi. Minun tulkintani tapahtuneesta nimittäin oli, että viimeinen filmikela oli kadonnut. Muistan, että vielä aivan ennen viimeistä kohtausta ihmettelin elokuvan kestoa, kun näin pitkän ajan kuluttua vielä viriteltiin uusia juonia. Jännitys kasvaa vielä, tilanne tuntuu juuri olevan laukeamaisillaan –

– kun yhtäkkiä leikataan raitiovaunuihin ja lopputekstit alkavat.

Minusta siis loppu jäi liian avoimeksi, mutta se lienee jossain määrin makuasia. Mielestäni lopetusta edeltävä leffa pelasi kuitenkin siinä määrin draaman perinteiden mukaisesti, että avoin lopetus ei istunut sen kanssa yhteen. Jos aiemminkin olisi jätetty juttuja roikkumaan (tai no, kyllähän Toivosen hahmolle tapahtuu juttu, joka ei ikinä johdakaan mihinkään, vaikka sitä pidetään koko ajan esillä), ratkaisu olisi tuntunut perustellummalta.

Leffan alku on kolmiodraamaa perinteisimmillään (naitu mies ja sinkkunainen) , mutta ensimmäisessä käännekohdassa kirjoitin muistiinpanoihini nyt mua kiinnostaa. Siinä vaiheessa hahmot eivät enää toimikaan leffalogiikan mukaan eli hankkiudu hirveisiin vaikeuksiin tyhmäilemällä, vaan toimivat kuin aikuiset ihmiset. He ovat rehellisiä ja rohkeita.

Siksikin minusta on mälsää, että Lindholmin paukut loppuvat juuri ratkaisevalla hetkellä. Meinaan vaan, että hyvähän niitä komplikaatioita on keksiä, jos meinaa jättää koko homman vaille päätöstä. Ja turha tulla narisemaan, että oikeassa elämässäkään ei ole siistejä loppuratkaisuja ja nynynynynyy. Kas kun tämä ei ole elämää, tämä on elokuvaa.

Battlestar Galactica: Razor on melkoinen tilkkutäkki. Siinä sidotaan yhteen kolme–neljä erillistä tarinaa, eikä yksikään saa isompaa asemaa kuin muut. Yksittäisellä jaksolla on myös hankala saada aikaan samanlaista vaikutusta kuin sarjalla kokonaisuudessaan. Etenkin kun Razorin pitää sopia siihen, mitä kolmoskaudella on jo näytetty ja toisaalta taas sen missaaminen ei saisi estää katsojaa loikkaamasta mukaan neloskauteen, niin sen vaikutukset Galactican maailmaan kokonaisuudessaan ovat varsin pienet. Tosin Adama Sr. saa takaumassa yhden supermacho-kohtauksen, joka on kaikessa pöhköydessään oikeastaan aika hauska. (Jos olet nähnyt Razorin, tiedät täsmälleen mistä puhun.)

Irlantilainen musiikkielokuva* Once on kuvattu mikrobudjetilla. Sillä ei ole tietenkään yhtään mitään väliä, kun laulut kuulostavat näin hienoilta ja näyttelijätkään eivät töksähtele. Leffan kotskareilla pääsee kuuntelemaan otteita soundtrackista, ja jos ne putoavat, kantsii suunnata jenkkiläiseen dvd-verkkokauppaan. (Kirjoittaminen katkesi, kun piti etsiä Falling Slowlyn tabit.) Tarina sydänsuruisesta miehestä ja hänen kohtaamastaan naisesta on yksinkertainen, kaunis ja sen twisti on tyydyttävä.

Across the Universe jätti ristiriitaisen jälkimaun. Ainahan sitä kuuntelee pari tuntia Beatlesia vaikka saisi samalla turpiin, mutta toisaalta oliko tämän rakenne nyt sitten paras mahdollinen? Biitles-biisien sanoituksista on rakennettu maailmanluokan aasinsiltoja käyttäen yhtenäinen tarina Judesta, joka lähtee suuren meren taa isäänsä etsimään. Matkalla hän törmää seksikkääseen Sadieen, kaappiin piiloutuneeseen Prudenceen, vallankumousta suunnittelevaan mieheen ja niin edespäin. Idea varmaan tuli selväksi.

Blade Runner: The Final Cut on nätti. Jussi kirjoitti pohdiskelleensa ihmiselon elokuvaa katsoessaan, minä taas yritin edelleen funtsia Deckardin replikanttiutta. Nyt olin huomaavinani, että replikanteista jokainen esiintyy kuvassa, jossa hänen (sen?) silmät loistavat kuin kissalla ikään.

* Annen mielestä Once ei ollut musikaali, koska laulujen sanat eivät toimineet dialogina. Tällaisissa asioissa on syytä uskoa asiantuntijaa.

Vuoden 2007 jämäleffat, 6. ja viimeinen osa

Komisario Palmun erehdys on vallan mahtava pläjäys. Jännittävyydestä en niin tiedä, vaikka tuleehan siinä matkan varrella vastaan hienosti rakennettuja jännärikohtauksia, mutta ennen kaikkea se oli mahtavan hauska ja mahtavasti kuvattu. Leffa on hirmusti pirteämmän näköinen kuin (melkein vuosikymmenen vanhempi) Radio tekee murron (josta lisää alempana). Joel Rinteen roolisuoritus äksyn oloisena Palmuna on aivan mainio, ei falski eikä ylilyövän teatraalinen. Niin, ja Lasse Pöysti toikkaroi nuorena hulivilimiehenä, mikä ilahdutti suuresti minua myös.

Musiikkidokkari Family Meeting kuulostaa hyvältä. Muoto on tuttu muualtakin, eli esiintymiset on katkottu backstage-jutustelulla, jota on itse asiassa varsin paljon. Luulin etukäteen, että tämä olisi puhtaammin konserttifilmi, mutta ennakkokäsityksillä ei tietenkään ole mitään tekemistä elokuvan onnistumisen kanssa. Niinpä ainoa isompi narinan aihe on se, että bändi itse jää kovin pieneen osaan, kun kaikki hienot vieraat pitää saada esitellä.

Musta jää on helevetin hyvä. Se pärähtää välittömästi käyntiin ja jaksaa ruksuttaa loppuun asti. Miehet on tuupattu sivualalle ja Mäenpää-Kataja-kaksikon dynamiikka toimii: voimasuhteet vaihtelevat, kumpikaan ei ole sitä mitä näyttää, mielet muuttuvat. Sellaista jaksaa katsella.

Mannen på taket on toteutukseltaan varsin realistisen oloinen (tarkoittaa: muistuttaa käsitystä siitä, millainen dokumenttielokuva on), mutta tuntuu ratkeavan ehkä aavistuksen verran liian nopeasti. Tarkoitan siis, että kun ensin on kasvateltu juonta hyvän aikaa, tuntuu viimeinen näytös jotenkin töksähtävältä. Tämä olisi kaivannut lisää loppukiksejä.

Anton Corbijnin esikoisohjaus Control on saanut valtavan hyvät arviot. Oletettavasti syynä on se, että Corbijn on kova jätkä ja Joy Division kova yhtye. Ankaran hallitun (ha!) oloinen elokuva on ihan vaikuttavaa jälkeä, mutta jos vaihdetaan Ian Curtis henkilöksi X, sen tehosta tippuisi iso pala pois. Kiitosta siitä, että Curtisin elämää ei ihan täysin nojatuolipsykologisoida tyyliin hän tappoi itsensä koska oli niin herkästi kokeva artisti, vaan hommaan jää vähän tulkinnan varaa.

Slavoj ´i¸ekin sooloshow Pervert’s Guide to Cinema on aikamoinen pakkaus. Muutamaan ohjaajaan – Lynch ja Hitchcock etunenässä – keskittyvä Zizze höpöttelee ummet ja lammet elokuvista ja niiden suhteista… no oikeastaan mihin tahansa. Välillä tai siis aika useinkin minusta tuntui, että nyt tungetaan munaa takaisin kanaan, mutta parhaimmillaan partaveikon turinat avasivat uusia tapoja katsoa elokuvia. Sitä paitsi se on niin sympaattisen oloinen hömppä.

Bender’s Big Score tykkäsin Simpsons-elokuvasta enemmän. Tässä oli suhteessa enemmän juonta ja vähemmän vitsejä. Hahmot tuntuivat toimivan luonteensa vastaisesti ja peruspremissi oli mahdottoman väsynyt. Totta kai oli hauska nähdä Futuramaa jälleen, mutta en voinut välttyä ajatukselta, että elokuvamittaan tähtääminen oli johtanut kirjoittajia harhaan. Katsotaan mitä seuraavista osista tulee.

Raja 1918 ei jäänyt mehustelemaan ympäröivän tilanteen traagisuudella ja vaivaantui rakentamaan henkilöhahmoilleen muitakin ominaisuuksia kuin valkoinen/punainen-lätkän. Miun mielestä yksityisen ja yleisen tason yhdistäminen toimi, ts. sodan jälkimainingit löivät rantaan yksittäisten ihmisten tasolla (vau mikä kielikuva) ja ”tehdään koska on pakko” -argumentin problematisointi on aina kiinnostavaa.

My Blueberry Nights on kuviltaan nätti. Se ei ehkä ole ihme, kun ohjaajana on kerran Wonkkari ja kuvaajana Darius Khondji. Tarinanpalaset lilluvat kuin marjat vaniljakastikkeessa, mutta toisaalta siitä valittaminen olisi tässä yhteydessä vähän kuin sanoisi, että toimintaleffasta puuttuivat musikaalikohtaukset. Norah Jones ja Jude Law olivat varsin ihania, mutta Natalie Portman ei sopinut pakkaan. Se näytteli niin kovasti, että pienet söpöt poskensa tuntuivat paisuvan näyttelemisestä. Jones vaan hengaili ja vaikutti siksi enempi eläväiseltä.

Röllin sydän oli ihan kunnianhimoisen näköinen viritys, mutta tarina oli kyllä hirveää tuubaa. En sitten tiedä, että miten tätä lapsikatsojana arvioisin, mutta vähän jäi yksioikoiseksi meikäläisen makuun.

2001 on virheetön elokuva. Se on eri asia kuin täydellinen elokuva – varmasti 2001 olisi täydellisempi, jos siinä olisi tissejä ja räjähdyksiä. That’s not the issue here. Tarkoitan virheettömyydellä sitä, että Kubrick mitä ilmeisemmin tosiaan oli äärimmäisen tiukka perfektionisti, koska edes HD DVD:ltä katsottuna ja videotykillä projisoituna kuvista on hankala löytää mitään harkitsematonta, harkitsematonta, virheellistä. Olen nähnyt 2001 epämääräisen monta kertaa ja yleensä telkkarista silleensä puolella silmällä, että tätä saattoi jopa pitää melkein teatteriensi-iltana. Leffa ei tuntunut lainkaan niin pitkältä kuin luulin ja oli kaikkinensa vielä hienompi kuin muistinkaan. Tosin se loppu on vieläkin vähän zumpfh!

Härregud kun Etulinjan edessä on pökkelö juttu. Tarina seuraa ilmeisen uskollisesti oikeita tapahtumia, mikä johtaa täysin epäloogisiin loikkiin ajassa ja paikassa, kun jokainen poksautus on pitänyt dokumentoida. Taistelukohtauksista ei ota mitään tolkkua, vaikka pyrotekniikkaa onkin ollut selvästi käytössä isot kasat. Epädramatisoitu elokuva oli tämä.

What Lies Beneath on psykodraama, jossa ahdingot manifestoituvat yliluonnollisena säikyttelynä. Lisäksi se on liian pitkä ja lopussa Zemeckis ei pysty pitämään pippeliä housussaan, vaan lennättää kameraa yltympäri mahdottomiin paikkohin. Vähän aiemmin hän on sentään malttanut tiputtaa kameran yhtäkkiä lattian läpi, joka on narratiivisena temppuna aika hauska. Mutta siis varsin keskitasoinen Hwd-tuotos tämä ja Z:ltä kenties vähän riman altakin vedetty. (PS: MTV 3 esitti jälleen Scope-leffan 16:9-PasCana. Jipii, MTV 3.)

Käsikirjoittaja Joe Eszterhas löysi Music Boxia varten aika synkeän skenaarion: Mikä on pahinta, mitä ihmiselle voisi tapahtua? No mitäs jos sen rakastava isi olisikin menneisyydessään ollut natsirikollinen? Siedettävän kasarilaadukkaasti toteutetun leffan paras osa on tietenkin sen kolmas näytös, sillä sitä edeltänyt oikeudenkäynti tuntuu hieman venytetyltä, vaikka siinä juonenkäänteitä piisaakin. Kuitenkin on koko ajan melko selvää, että ei se homma tuomarin nuijankopautukseen ratkea, vaan tarvitaan jotain muuta.

A Mighty Wind on näytelty täsmälleen yhtä hienosti kuin Guestin poppoon muutkin elokuvat, mutta minulle jäi kyllä sellainen olo, että folk-ympyröistä ei saatu puristettua yhtä hyviä mehuja kuin koiranäyttelystä ja harrastajateatterista. Itse asiassa leffan rakennekin on identtinen Best in Show’n ja Waiting for Guffmanin kanssa, samoin kuin ylpeyden ja sosiaalisen tilannetajuttomuuden teemat. Mutta kun ei irtoa niin ei irtoa.

Radio tekee murron vastaa kohtalaisen hyvin mielikuvaani vanhasta kotimaisesta elokuvasta, eli se on ylinäytelty, hötösti kirjoitettu ja visuaalisesti tylsä. Alkuperäisen radiojutun voi kuunnella Elävästä arkistosta.