Sotalapset oli koskettava dokumentti. Kirjoitan tarkoituksella ’dokumentti’, sillä näillä matskuilla olisi voinut ihan yhtä hyvin tehdä radiodokkarin, eikä mitään olisi menetetty. Kuvituksena käytetyillä kotivideoilla on kyllä arvoa sinänsä, mutta kovin elimellisesti ne eivät juuri näiden haastateltavien tarinoihin istuneet. Toisaalta olin nähnyt tovia aiemmin Capturing the Friedmansin, jossa perheen omia videomatskuja käytettiin uskomattomilla tavoilla.

Jûichi-nin iru oli varsin rasittava kasarianime, jossa juoni on päätön, hahmot karikatyyrejä ja draama lähinnä tukkamalleissa. Skip.

Cold Mountain miellytti silmää enemmän kuin ennalta arvelin (Toisaalta vaikka English Patient olikin silkka pökäle, Talented Mr Ripley oli ihan sujuva trilleri). Kuvauksellisestihan tämä on aivan huikea ja näyttelijöistäkin voi nauttia, kunhan unohtaa pääosissa haahuilevat starat ja keskittyy sivuosiin. Kenties olen mainonnan uhri, mutta en myöskään tajunnut miten isossa osassa Yhdysvaltain sisällissota elokuvassa on. Suhde sotaan määrittää kaikkia hahmoja ja ohjaa tapahtumia traagiseen suuntaan, mikä tietenkin miellyttää vanhaa sivaria. En ole silti aivan varma siitä, jaksaisiko tämän katsoa toistamiseen.

The Score kärsii löperöstä käsikirjoituksesta. Kun pääosiin on haalittu De Niro ja Norton sekä vielä vanha kunnon Brando taustapiruksi, pitäisi matskuissa olla scenery to chew. Sen sijaan että kaappauskeikka olisi koko ajan vaarassa kaatua, sankarimme kohtaavat pieniä esteitä, joista he pääsisivät yli unissaankin. Missä on meno, missä on vaara, missä on zing? Se tosin pitää mainita, että laajakuvalla sommitellaan monessa kohtauksessa erinomaisen hienolla tavalla. Mutta mitäpä iloa siitä, kun leffa on muuten silkkaa pannukakkua?

Levottomat 3 — wau. Tsekatkaa Nicke Lignellin replikointityyli! Ihastelkaa Lara Moonin (mikä pseudonyymi pornokirjoittajalle se olisikaan) käsikirjoituksen dramaattista voimaa ja dialogin iskevyyttä. Tuijottakaa Jasper Pääkkösen siitintä! Älkääkä helvetissä katsoko tätä elokuvaa.

Saldo lie nyt 18.