Henry Kissingeriä aikaisemmin hiillostanut Eugene Jarecki käy Yhdysvaltain sotilaallis-teollisen kompleksin kimppuun pamflettidokumentissaan Why We Fight. Hän ei ole yhtä ylitsevuotavan tunteisiinvetoava elokuvantekijä kuin vaikkapa Michael Moore, vaikka molempia tuntuukin ajavan eteenpäin ennenkaikkea vahva moraalikäsitys. Suositeltavaa katsottavaa.

Vaalitaisto on tarina suomalaisesta kunnallispolitiikasta ja siitä, kuinka helppoa valtuustoon pääseminen voi loppujen lopuksi olla. Pari kepulaista kaverusta (toinen ehdokas, toinen tämän vaalipäällikkö) käy koputtelemassa äänestäjien ovia, ampuvat savikiekkoja ja seisovat tuppisuina, kun kuntaministeri Manninen piipahtaa visiitillä. Lopuksi selviää, että aavisteluista huolimatta päähenkilömme valitaan valtuutetuksi. Tragikoomista?

Jet Li kuulemma päättää kung fu -uransa Fearlessiin. Se on varmaan ihan hyvä, sillä elokuva on kökköinen tarina Kiinan puolesta uhrautuvasta mestarista, joka on nuorena hurjapäinen mutta oppii vanhempana vastuuta.

Paimenet on Veikko Aaltosen työ-trilogian kolmas osa, jossa seurataan Kallion seurakunnan pappeja. Elokuva ei voittanut minua puolelleen. Ensinnäkin ymmärrän halun keskittyä kolmeen henkilöön, kun tuntuu siltä, että yhdelläkin olisi pärjätty. Heidän välilleen ei synny tarpeeksi eroa.

Toisekseen pappien työtä ihmisten parissa näytetään loppujen lopuksi varsin vähän. Useimmiten seurataan kahvipöytäkeskusteluja, jotka sisältävät toki hauskoja hetkiä. Siitä kuitenkin seuraa, että perustelematta jää, miksi tekijä on valinnut seurattavakseen juuri Kallion seurakunnan, kun sitä laumaa ei elokuvassa juuri näe. Kolmannekseen puhuvien päiden käyttö tiputti minut pois elokuvasta joka kerta.

Mielestäni tämä oli epäonnistuneempi elokuva kuin vaikkapa Työväenluokka. Maata en ole harmikseni onnistunut näkemään. Se kuulostaa aiheensa puolesta erittäin kiinnostavalta.

Nuit et brouillard on vaikuttava dokumentti toisen maailmansodan keskitysleirien kauhuista. Runollinen narraatio tuntuu aluksi hassulta, mutta siihen tottuu pian. Loppupuolellaa elokuva muistuttaa katsojiaan siitä, että kyse ei ole ainutlaatuisesta tapahtumasta, jonka ihmiskunta on jättänyt kerralla kokonaan taakseen. Kuvamateriaali on erittäin järkyttävää.

How William Shatner Changed the World on kieli poskessa tehty parituntinen reportaasi siitä, miten Star Trek inspiroi keksijöitä. Se on hauska ensimmäisen puolituntisen verran ja tavaraa riittää reiluksi tunniksi. Jälkimmäinen puolisko tuntuu jo liian kaukaahaetulta ollakseen uskottava. Ei silti hullumpi suoritus.

March of the Penguins (eli ranskalaisleffan jenkkiversio) sisältää paljon upeaa kuvamateriaalia. Ja kun juontajana on Morgan Freeman, on aivan sama mitä sanotaan — aina se kuulostaa yhtä uskottavalta.

Constant Gardener oli mainio jännäri. Suurimman vaikutuksen minuun teki luontevasti dokumentaarisen näköinen kuvakieli, eli vapaasti vispaavat, välillä epätarkat kuvat ja toisinaan hektiseksi äityvä leikkaustyyli. Kun tarina on vielä jännä ja näyttelijät hyvässä vireessä, ei naputtamisen aihetta juurikaan jää.

V for Vendetta oli parempi — siis paljon parempi — kuin mitä uskalsin odottaa. (Ei, en ole lukenut Mooren sarjakuvaa, joten lähtökohtani oli varsin helppo.) Natalie Portman on jokanainen, jonka reippaasti yliääninäyttelevä Hugo Weaving käännyttää puolelleen fasisti-vallanpitäjiä vastaan. Toimintaa on paljon vähemmän kuin pelkäsin, ja fiksun oloista draamaa sen tilalla sopivasti. Lisäpisteitä Stephen Fryn roolittamisesta.

The New World on kaunis, kaunis elokuva. Colin Farrell on mies paikallaan John Smithinä. Pohjimmiltaan New World tuntuu mykkäelokuvalta: dialogia on vähän ja se mitä sanotaan, näkyy jo valkokankaalta. Rytmi on leppoisa, mutta elokuva ei silti tunnu hitaalta tai pitkältä. Välillä kuvataan lintuparvia tai kukkia, kuten Malickilla on tapana.

Evil Dead 2 on erittäin hauskaa mäiskettä alusta loppuun saakka.

Eksentrinen dokumentaarikko Errol Morris rinnastaa ja vertailee ihmisiä, eläimiä ja koneita elokuvassaan Fast, Cheap & Out of Control. Pohjimmiltaan puhuvista päistä rakentuva elokuva on visuaalisesti ja auraalisesti niin komea, että se sai Villen toteamaan koko tuotoksen olevan likimain epäilyttävä kaikessa esteettisyydessään. Välillä rinnastukset tuntuvat kenties liiankin ilmeisiltä, kun haastateltava puhuu minuuttikaupalla hyönteisistä ja nopeutetussa kuvassa häärii ihmisjoukko. Silti tämä on mitä mainioin elokuva ja erittäin kiinnostava tapaus dokumenttielokuvan genren kannalta.

Määrä on nyt 40.