Joka tapauksessa islantilaiskvartetti oli illan kohokohta. Tai no, tarkalleen ottaen lavalla remusi kolminkertainen kvartetti, sillä itse bändiä oli vahvistamassa niin jousi- kuin torvisektiokin. En ole aivan varma, miten hyvin Sigur Ros soveltuu festivaalibändiksi. Kukaan ei laula mukana, sillä kukaan ei osaa islantia. Kukaan ei tanssi, sillä musiikin pääpaino on äänillä ja melodioilla, ei rytmillä. (Ei sillä, että siellä olisi mahtunut edes käsiään heiluttamaan, mutta silti.)
Mahdottoman komea keikka se oli silti. Bändi soi todella, todella isosti ja Jon lauloi todella, todella kauniisti. Suurin osa kuulluista kappaleista oli kahdelta levyltä, Takk… ja Ágætis Byrjun. Tiedän tämän siksi, että vaikken osaa nimetä kuin yhden Sigur-biisin (Staralfur, koska siinä lauletaan biisin nimeä kertsissä), kappaleet kuulostivat silti tutulta.
Muista bändeistä en tsekannut kokonaan kuin Editorsin, joka soi varsin kirkkaasti. Tosin yhtyeellä on vain kaksi biisiä, nopea ja hidas versio, mutta toisaalta molemmat biisit ovat ihan hyviä. Lyhyesti vilkaisemani Whomadewho vaikutti hauskalta (eläinpukuja + tanssibiitti + kitara) ja The Thing kans. Loppuaika menikin ruotsalaisten kanssa leirintäalueella höpötellessä.
Ai niin, Guns’n’Roses. Kuten kirjoitin Danielille tekstiviestissä, ”Not nearly enough nostalgia for a band I never liked”. Mutta Welcome to the Junglen kuulin ja Paradice Cityn.
Tänään odotukset painottuvat iltaan, tuonne Streetsin ja Scissor Sistersin kohdalle. Jutellaan lisää joskus toiste, ok?
One Comment
Sigur Rosin keikat ovat kieltämättä otollisia aika hypnoottisia.transsiin vaipumiselle.
Näin bändin Tanskassa vuonna 2000, jolloin bändi tuntui olevan aika tuntematon kaikille. Itsekin menin vain katsomaan mielenkiintoisen nimistä bändiä. Keikan alkaessa paikalla ei ollut juuri ketään, mutta eteerinen musiikki houkutteli paikalla loppujen lopuksi kohtuullisen yleisömäärän, joka esityksen päätyttyä taputti vielä seuraavan aktin tehdessä jo soundcheckiä.