Puhutaanpa vähän Baudrillardista. Hänhän on ranskalainen filosofi, jonka mukaan l’homme moderne elää simulacrumien keskellä. Todellinen korvautuu esityksellä, ihmiset toimivat kuin esiintyisivät televisiossa, Persianlahden sotaa ei koskaan käyty, suolaiset popkornit ovat parempia kuin suolattomat — sellaista kamaa.

Festivaaleillehan mennään kokemaan asioita livenä, elävänä. Taustalla on rockidealogian sisältämä olettamus siitä, että musiikki kuulostaa pellolla paremmalta kuin kotona. Samaan sarjaan kuuluvat myös myytit ”pitää säveltää itse”, ”pitää soittaa oikeasti” ja ”pitää olla penis”. Mutta nyt harhauduin aiheesta.

Päälavan molemmin puolin on nimittäin sijoitettu riittävän kokoiset videoruudut, joilta satatuhatpäinen yleisö voi nähdä esiintyjän hieman kärpäsenkakkaa suurempana. Toolin tapauksessa simulacrum tosin jäi saavuttamatta. Jostain käsittämättömästä syystä skriineillä näytettiin vaihtelevan livekuvan sijaan (elävä kuva + montaasi = simulaatio, joka tuntuu elämääkin todellisemmalta = simulacrum?) joko kuvaa päälavasta tai sitten viiden pennin visualisaatioita, jotka toivat mieleen 1990-luvun puolivälin Assemblyt. Tylsältä se joka tapauksessa näytti. Tai siis ei näyttänyt, koska lavalle asti ei nähnyt. Piti käydä ihan erikseen jälkikäteen tarkistamassa Rockphoton seinältä, oliko siellä lavalla ollut joku. Ilmeisesti oli. JMK näytti Travis Bickleltä.

Helvetin kovaahan Tool soitti, ja kieltämättä se kuulosti hyvältä. Minun makuuni parhaiten toimivat Æniman biisien (Stinkfist, Forty-Six and Two, Ænema) lisäksi Sober, joka levyversiona kärsii nihkeistä soundeista. Lateraluksen ja 10k:n biiseistä en osaa sanoa oikein mitään, kun levyt eivät ole niin tuttuja. Tosin kehittelin sellaisen teorian, että Toolin biisit toimivat livenä sitä paremmin, mitä suoraviivaisempi rumpukomppi on. On nimittäin lähes mahdotonta nyökytellä päätä rytmikkäästi, jos rytmi muistuttaa neliraajahalvautunutta kirahvia.

Kanye West sen sijaan otti päälavan haltuunsa niin vertikaalisesti kuin horisontaalisestikin. Äijä oli raahannut mukanaan levynpyörittäjän, jousisektion ja pari pätevän kuuloista taustalaulajaa. Taisipa siellä lavalla kököttää harppukin. Setti alkoi Diamonds from Sierra Leonella, eli hittipotentiaalia ei turhaan säästelty. Nauhalta tulivat (ilmeisesti) rummut ja basso, mutta vokaalisämplet laulettiin livenä ja samoin viuluja sahattiin ihan reaaliajassa. Varsin eläväinen kokonaisuus oli hauska kontrapunkti huolella väkerretylle studiosaundille*. Sitä paitsi mies näytti painottavan hauskanpitoa: setin alkupuolella kuultiin monen minuutin mittainen skrätsäyspätkä ja laulettiin Sweet Dreamsia.

Kieran Hebden ja Steve Reid leikkivät jazzduettoa. Toinen paukutti rumpuja samalla kun toinen rääkkäsi sämplereitä. Rytmit olivat varsin suoraviivaisia, mutta kokonaisuuden improvisoitu luonne oli ihan silkkaa jaskaa: riffiä jatkettiin niin pitkään kuin toinen ilmaisi katsekontaktilla, että olisi syytä vaihtaa.

Primal Scream kuulosti varsin hyvältä. Tosin Bobby Gillespie näytti äärimmäisen vittuuntuneelta. On hankala arvioida, johtuiko miehen piimänaama Englannin tappiosta Portugalille vai siitä, että väkeä oli varsin vähän. Minäkin pääsin vartti keikan alkamisen jälkeen ihan lavan eteen, niin tyhjää siellä oli. Samalla tuli pitkästä aikaa kokeiltua, miltä tuntuu, kun rintalasta sykkii musiikin tahdissa. Kirjaimellisesti. Koko homman kuorrutti se, että olin kadottanut korvatulppani tuota ennen. Menin kyllä varsin pikaisesti ostamaan uuden parin.

Naamani kuoriutunee irti huomenissa.

*: Huomaatko miten nätisti sidoin simulacrum-teeman umpeen? Olen niin näppärä.