Näemmä digiboksi lopetti nauhoittamisen äsken. Onneksi tuli tsekattua livelähetyksen tila, joten sain häthätää painettua reciä. Saa nähdä, mitä tuolta välistä puuttuu.

* * *

Clint kehuu omaa elokuvaansa. Hassua, miltä kirkkaisiin sadevaatteisiin pukeutunut kuvausryhmä näytti paskan eri sävyihin verhottujen sotilaita näyttelevien tyyppien rinnalla.

* * *

Wau, ääniefektikuoro. Tässä on toinen selkeä YouTube-pätkä. En kuunnellut juontoa, joten minulle jäi epäselväksi, oliko jengi lainattu suoraan siitä yhdestä automainoksesta, vai onko tämä vain luovaa… kopioimista.

* * *

Jep, Steve Carrell on hauska. Hauskempi kuin Greg Kinnear, sanoisin. Toki on hankala erottaa tekstiä esityksestä, mutta kokonaisuudessaan Carrell vei voiton.

Aika hauskaa on sekin, että Clintin sotaleffoista molemmat ovat ehdolla ääniefekti-Oscarin voittajaksi. Pystin nappasi niistä jälkimmäinen eli Letters from Iwo Jima. Minulla ei ollut ehdokasta tässäkään kategoriassa.

* * *

Heti perään tulee äänimiksaus, josta minulla ei myöskään ollut etukäteismielipidettä. (Uskaltaisin melkein väittää, että 99% suomalaisista kriitikoista ei ymmärrä asiasta mitään, joten hyvässä seurassa ollaan. Tai huonossa, miten sen nyt ottaa.)

Voittaja oli Dreamgirls.

* * *

No niin, nyt päästään ensimmäiseen suurta yleisöä (lue: tyhmiä ihmisiä) kiinnostavaan kategoriaan eli paras miessivuosa. Minä olin köyhän afrikkalaisen kannalla, koska se on melkein yhtä hyvä kuin historiallinen suurmies/Tom Hanks.

Oscarin vei kotiin Alan Arkin.

Tässähän tulee heti mieleen, että olivatko Little Miss Sunshinen haippaajat sittenkin oikeassa: ehkä Akatemian jäsenet diggasivat pikkuleffasta niin paljon, että äänestivät sen kärkeen ihan silkkaa ilkeyttään. Tosin sillä erotuksella, että se on hyvä elokuva.