Arto Pajukallio luonnehti Kuningatar Kristiinaa Nyt-liitteessä näin:

Suuri Greta Garbo yhdessä parhaimmista elokuvistaan.

Perässä oli tällainen:

Leffan eka puolikas meni hihitellessä reippaasti ylinäytteleville ihmisille ja valtavalle dialogille, joka ei tunnu mahtuvan kenenkään suuhun. Visuaalisesta ilmeestä merkillepantavaa oli se, että leffan leikkaustahti oli rauhallinen – ei siis hidas – ja siinä käytettiin laajempia kuvia kuin nykyään. Lähikset ja vastakuvat puuttuivat lähes kokonaan. Valaistus ei tavoitellut minkäänlaista realismia. Niin, ja Tukholman ulkopuolella on vuoristo.

Mutta suunnilleen tunnin jälkeen 1930-lukulaiseen näyttelemiseen oli jo ehtinyt tottua. (Tai sitten se johtui lämpimistä voileivistä, joiden syöminen vaati keskittymistä.) Leffan teemat yksilön alistumisesta itseään suuremmille voimille olivat ihan kiinnostavia, vaikka ne olisi voinut esittää hienovaraisemmin. Huumoria oli niin tahallisena kuin tahattomanakin. Tietämykseni 1930-luvun Hollywood-tuotannosta on sikäli surkea, etten osaa yhtään hahmottaa, millainen teos Kuningatar Kristiina oli aikalaisiinsa verrattuna.

Jos harrastaisin tähtiä, antaisin niitä kolme.

* * *

Varsinaisesti minua kuitenkin kiinnostaa tämä: mitä kertoo Arto Pajukallion mausta se, että hän piti tätä erittäin hienona elokuvana? Voisin hyväksyä väitteen, jonka mukaan Kuningatar Kristiina olisi merkittävä elokuva, kun otetaan sen valmistumisen ajankohta huomioon jne. Mutta en ymmärrä, miten tällainen pøkkeløinti voi olla kenenkään mielestä nautittavaa. Leffana tämä on aivan eri tasolta kuin joku Casablanca (=koneiston huippusuoritus) tai Citizen Kane (=musta joutsen).

Voisiko olla niin, että Nytin elokuvakriitikko olisi antanut tälle viisi tähteä jonkinlaisena mielenosoituksena kanavien elokuvaslotit täyttäviä uudempia roskaelokuvia kohtaan? Onko taustalla 1950-luvun Ranskasta imetty kulttuuriperimä, jonka mukaan 1930-luvun Hollywood teki tosi, tosi hienoja leffoja? Vai mikä hitto selittää moisen hehkutuksen?