Pakko kysyä: mitä sitaatin on tarkkaan ottaen tarkoitus paljastaa puhujasta?
Sotkuinen syntaksi ei välttämättä kerro ihmisestä mitään. Olen urani aikana haastatellut tutkijoita, taiteilijoita, poliitikkoja ja muita viisaita, joiden lause oli niin sekava, että jos sen olisi purkanut sellaisenaan juttuun, puhuja olisi kuulostanut debiililtä.
Pääsääntöisesti sitaatilla pyritään siirtämään haastateltavan hallussa oleva tieto tai näkemys lukijalle. Omaperäiset ilmaisut ja murteellisuus saattavat joskus ryydittää tekstiä, kunhan ne eivät vie huomiota asiasta.
Niin no, luulin loppumerkinnästä käyvän ilmi, etten varsinaisesti ole önähdyksen tarkkuudella toimivan litteroinnin kannalla.
Suomesta löytyy esimerkkejä ihmisistä, joiden hassusta murteesta muistutetaan jokaisessa jutussa. Tähän ryhmään kuuluvat muun muassa Antti Tuisku, Hanna Pakarinen ja Juha Mieto, jotka kuulostavat aina leppoisilta. Heidän kohdallaan kyse on kliseestä, joka ei ainakaan kerro yhtään mitään. Muutenkin normista poikkeavalla kielenkäytöllä osoitellaan yleensä vain lapsia, spurguja ja vanhuksia.
Kai sen hahmon rakentamisen ideana on kertoa, mistä tullaan, minkä ikäisiä ollaan, mihin sosiaaliluokkaan kuulutaan, millaista jargonia puhutaan ja millaisilla keinoilla puhuja yrittää olla hauska.
Kaikki tämä ei myöskään poista sitä tosiasiaa, että valtaosassa lehtijutuissa käytetään sitaatteja pätkimään leipätekstin erämaata, jotta poloinen lukija ei säikähtäisi tekstimassaa ja juoksisi kirkuen television ääreen.
5 Comments
Minusta on hemmetin mahtavaa, kun Ollin edellisen blogimerkinnän kommenteissa on ensin linkki Lindholmin blogiin jossa on linkki Ollin blogiin ja heti perässä linkki Ollin blogin seuraavaan merkintään jossa on linkki Lindholmin blogiin ja myös Ollin oman blogin edelliseen merkintään!
Koskahan intternetti repeää aikaparadoksin syövereihin?
Mutta hahmoa ei rakenneta puheella — ei ainakaan Suomessa, jossa ihmisillä on vajavainen kyky ilmaista itseään mielenkiintoisesti, siten, että he kertoisivat samalla jotain itsestään.
Hahmo rakennetaan tarkkailemalla tapaa, jolla haastateltava on vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Eleet, maneerit, ulkonäkö ja erityisesti työn yksityiskohdat ovat paljon parempia elementtejä henkilökuvan laatimiseen kuin tyhjä hölötys.
Sitaattien yletön käyttö johtuu varmaan siitä, että se on helppoa. Juttukeikalta palattaessa vihkossa on aina jotain haastateltavien soperruksia, mutta noita mainitsemiasi juttuja pitää aktiivisesti bongailla. Ja se taas on vaikeaa.
Tein tässä taannoin jutun, josta avopuolison armelias kommentti oli ”Näyttää kuin joku olisi litteroinut haastattelunauhan”. Ottia tuota.
Ite olen Koon linjoilla sitaateissa. Tärkeintä on, että asia on oikein, muotoa voi sumplia. Eiköhän se muttien ja totanoinniitten poistaminen tai vaikka lauseiden jräjestysten vaihtaminen ole aika minimaalinen palanen siitä, kuinka paljon toimittaja siihen juttuun vaikuttaa.
En ainakaan tunne huonoa omaatuntoa, jos haastateltava sanoo, että ”ihan totanoin jännittävää se oli, se hevonen oli silleen miusta hyvin varustettu, mutta ei se tärkeintä kait ole” ja kirjoitan lehteen että ”Hevonen oli minusta hyvin varustettu, joten oli ihan jännittävää”.
Lisäisin lapsien, spurgujen ja vanhusten joukkoon vielä rokkarit, kuten Andy McCoy ja Remu Aaltonen, joiden idiosynkraattinen puhetyyli (kieliopista puhumattakaan) päätyy usein sitaatteihin.