Näemmä tänne leffalistan jalkoihin oli jäänyt roikkumaan myös yksi kaveri, joka kuuluisi tuonne tv-merkinnän puolelle: Suomessakin töllöstä jo tullut The Thick of It on takakansitekstinsä Office + Yes Minister, ja kerrankin takakansiteksti pitää paikkansa. Fiksuja ja hauskoja komedioita ei ole koskaan liikaa, vaikka nauruja/minuutti-tahdissa tämä ei ehkä ihan Officelle pärjääkään.

Takaisin asiaan:

A Brief History of Errol Morris kertoo hauskasti ja miellyttävän yksinkertaisesti Morrisin taustoista ja elokuvista.

Black Sheep ei ole niin villi kuin se voisi olla. Ehkä on epäreilua pitää Peter Jacksonin splattereita vertailukohtana, mutta niin joka tapauksessa teen. Zombielammas-konsepti on paperilla mahtava, mutta kliseitä ei pilkata tarpeeksi eikä mössöpuolella mennä tarpeeksi mössöksi. Hö.

Riot On on aivan julmetun rasittava. Ensinnäkin haastateltavina ollessaan kaverit tuntuvat esittävän koviksia (I’m looking at you, Halakalalax) sen sijaan, että olisivat vain reilusti itsenään. Toisekseen kuvalliset temput tuntuvat aluksi rasittavilta, sitten yritin hyväksyä ne hauskoina oivalluksina, kunnes lopulta tajusin, että ne ovat vain perkeleen rasittavia.

Jos Ninotchka on Garbon uran hauskin komedia, en halua nähdä enää yhtään Garbon komediaa. Romanssipuoli tuntuu täydellisen yhdentekevältä, koska kivikasvoinen Ninotchka humpsahtaa yhdessä illassa pimeälle puolelle. Tosin myönnettävä on, että meno muuttuu hauskaksi aina kun kommarikolmikko pääsee toheltamaan. Tähän elokuvaan liittyy myös legendaarinen (okei, ei ole legendaarinen) videoklippi Garbo vs Sulopuisto.

Alkuperäisen Godzillan olisi voinut jättää katsomatta, sillä kyllähän nämä troopin kaikki perusjutut ovat jo tuttuja seuraajista. Aukkojen tökkiminen elokuvan logiikkaan on vähän kuin ampuisi neliraajahalvaantuneita delfiineitä vesitynnyristä, mutta… happipommi poistaa vedestä hapen, mutta eikös silloin jää jäljelle vain vetyä? Sellaista mietin katsoessa, että missään ei panna paikkoja niin paskaksi kuin japanilaisissa katastrofielokuvissa. Houkuttaisi lukea tätä Japanin ydinpommitusten kautta jonkinlaisena kollektiivisen trauman käsittelemisenä, mutta mitenkäs silloin tulkitaan yhdysvaltalaiset katastrofikuvat? (Sitä paitsi hahmot tekevät aika lailla eksplisiittiseksi, että Godzilla on paha homma ja muistakaas vaan vetypommeja. Ei siinä paljon jää piilotetulle vertaukselle tilaa.)

Rambo 3 on aika tyhjentävä elokuva, joten kirjoitin siitä lyhyesti Aviisiinkin. Tuohon tarvinnee lisätä vain se, että havaintojeni mukaan Sylvester Stallonella on kaksi ilmettä: rento ja jännittynyt. Siitä saakin sitten Kuleshov-efektin avulla aikaan vaikka kuinka monenmoista tulkintaa.

Preston Sturgesin Sullivan’s Travels piti tsekata tietenkin ihan vain sen sisältämän Coen-viittauksen takia, mutta lopputulos oli varsin hauska yllätys. Elokuva on siis hauska.

USA, it’s our History oli ihan dyhmä.

Evan Almighty: voi Luoja, mitä sontaa. Toiminee esikoululaisille suunnattuna pyhäkouluelokuvana, koska esillepanossa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta sisältö on vaan silkkaa silppua.

Tiesin, että Head of State ei ole kovin hyvä, mutta niin vain Chris Rock -fanitukseni johdatti minut nojatuoliin. Ei olisi kannattanut. Aivan susipaska leffa, jolle ei voi antaa sympatiapisteitä edes Python-viittauksesta.