Uskontotieteen dosentti Olli Alho arvioi Hesarissa Fingerpori-albumin otsikolla Fingerpori on groteski maisema (tai maksullinen täysversio Fingerporillinen piirroskomiikkaa).

Alho ei erityisemmin tykkää Pertti Jarlan puujalkailusta:

Jarlan kuvakomiikkaa elähdyttää homonymiaksi kutsuttu ilmiö, siis se, että kielen kaksi sanaa ovat kirjoitusasultaan samat, mutta merkitykseltään erilaiset. Tämä erityisesti koululapsia riemastuttava seikka (kts. Kilon poliisi, SKS 1989) on kielen varhaisessa oppimisvaiheessa tärkeä väline sen monien mahdollisuuksien hahmottamisessa, mutta jaksaa yleensä kiinnostaa aikuista kielen puhujaa vain rajatussa määrin. Tässä tämän kokoelman erityinen ongelma.

Saa diskurssianalysoida.

En varsinaisesti nitise siitä, että kriitikko ei tykkää sarjakuvan huumorista, koska se on subjektiivinen kokemus. Yleisesti ottaen kritiikkien tylsimpiä kohtia ovat ne, joissa kirjoittaja sanoo tykänneensä tai ei-tykänneensä teoksesta. Alhon jutun pelastaa tässä suhteessa se, että hän perustelee väitteensä huolella. Hyvä niin.

Sen sijaan ongelmana on, että Alho ei sano Fingerporista mitään muuta. Hänen mielestään sen huumori on lapsellista, okei, mutta voisiko silti uhrata jonkun sanan sarjakuvan muille aspekteille. Millaista on piirrosjälki, kuvakerronta, kuvan ja sanan suhde?

Totta kai taideteoksen saa arvioida muukin kuin alan sisäpiiriläinen (tai mistäs minä tiedän vaikka Alho olisi sarjakuvafriikki, se ei vain tule tässä jutussa esille) ja muita kriteerejä käyttäen. En siis penää mitään puhtaan essentialistista kritiikkiä, mutta olisi kyllä kiva kuulla edes jonkinlainen luonnehdinta, kontekstointi ja arvio teoksen muista arvoista.

Muuten voipi kuulostaa moralistilta.