There are all kinds of pedants around with more time to read and imitate Lynne Truss and John Humphrys than to write poems, love-letters, novels and stories it seems. They whip out their Sharpies and take away and add apostrophes from public signs, shake their heads at prepositions which end sentences and mutter at split infinitives and misspellings, but do they bubble and froth and slobber and cream with joy at language? Do they ever let the tripping of the tips of their tongues against the tops of their teeth transport them to giddy euphoric bliss? Do they ever yoke impossible words together for the sound-sex of it? Do they use language to seduce, charm, excite, please, affirm and tickle those they talk to? Do they?
Suosittelen kylläkin lukemisen sijasta kuuntelemaan podcastin.
New York Timesissä arvioidaan Arto Paasilinnan uusin* romaani The Howling Miller. Koska mikään ei ole heikkoegoiselle suomalaiselle kiinnostavampaa kuin tietää mitä ne meistä ajattelee, luin jutun kuin Piru Raamatun.
Heti kärkeen Tayt Harlin vertaa Paasilinnaa Ingmar Bergmaniin ja Halldor Laxnessiin. Pian sen jälkeen todetaan kirjailijan muistuttavan kovasti myös itseään mylläriä, no slouch himself. Paljon muuta syvällistä juttuun ei mahdukaan, joten käännyin muiden suurmedioiden puoleen. Guardianissa Maya Jaggi kirjoittaa teoksen käännöksen olevan harmillisen heikko, koska välikielenä oli ranska.
Sitten pärähtää:
Yet even a glimpse of Paasilinna’s singular vision of freedom and persecution proves beguiling.
Miten hienoa: Singular vision! Beguiling!
Vaan jopa nousee kyynikon mieleen epäilys: koska Paasilinna on nykyään kirjallinen persona non grata, voimmeko riemuita hänen varhaisteoksensa arviomenestyksestä maailmalla?
*Ilmeisesti tosiaan on niin, että Paasilinnalta on käännetty englanniksi tätä ennen vain Jäniksen vuosi.
Alho ei erityisemmin tykkää Pertti Jarlan puujalkailusta:
Jarlan kuvakomiikkaa elähdyttää homonymiaksi kutsuttu ilmiö, siis se, että kielen kaksi sanaa ovat kirjoitusasultaan samat, mutta merkitykseltään erilaiset. Tämä erityisesti koululapsia riemastuttava seikka (kts. Kilon poliisi, SKS 1989) on kielen varhaisessa oppimisvaiheessa tärkeä väline sen monien mahdollisuuksien hahmottamisessa, mutta jaksaa yleensä kiinnostaa aikuista kielen puhujaa vain rajatussa määrin. Tässä tämän kokoelman erityinen ongelma.
Saa diskurssianalysoida.
En varsinaisesti nitise siitä, että kriitikko ei tykkää sarjakuvan huumorista, koska se on subjektiivinen kokemus. Yleisesti ottaen kritiikkien tylsimpiä kohtia ovat ne, joissa kirjoittaja sanoo tykänneensä tai ei-tykänneensä teoksesta. Alhon jutun pelastaa tässä suhteessa se, että hän perustelee väitteensä huolella. Hyvä niin.
Sen sijaan ongelmana on, että Alho ei sano Fingerporista mitään muuta. Hänen mielestään sen huumori on lapsellista, okei, mutta voisiko silti uhrata jonkun sanan sarjakuvan muille aspekteille. Millaista on piirrosjälki, kuvakerronta, kuvan ja sanan suhde?
Totta kai taideteoksen saa arvioida muukin kuin alan sisäpiiriläinen (tai mistäs minä tiedän vaikka Alho olisi sarjakuvafriikki, se ei vain tule tässä jutussa esille) ja muita kriteerejä käyttäen. En siis penää mitään puhtaan essentialistista kritiikkiä, mutta olisi kyllä kiva kuulla edes jonkinlainen luonnehdinta, kontekstointi ja arvio teoksen muista arvoista.
Guardianissa on jatkuva (?) sarja kirjailijoiden työhuoneista. Tiedetään, tiedetään: pitäisi tuijottaa taideteoksia eikä niiden tekijöitä, mutta come on – ei tällaista voi vastustaa.
Sanoisin, että Jussin nurkkaus sopisi tuohon hyvin jatkoksi. Siellä on tosin ehkä hieman liian siistiä.
Seed-lehdestä löytyi maanmainio jutustelutuokio, jossa David Byrne ja aivotutkija Daniel Levitin keskustelevat musiikista. Aiheet vaihtelevat musiikin evolutiivisesta taustasta synestesian äärimmäisiin muotoihin, joissa epävireinen nuotti voi maistua happamalta (!) ja siihen, kuinka mikä tahansa ääni voi olla oikeassa kontekstissa musiikkia.
Tästä todisteena Levitin tarjoaa Woody Phillipsin, joka käyttää puusepän taitojaan klassisten biisien soittamiseen. Tuubista löytyy näyte Phillipsin versioimasta Carmenista. Wau.
Niitä näitä touhutessani eksyin Pressiklubin sivuille, josta löytyi Ville Rannan sarjakuva Merkintöjä Suomen Muhammed-kohusta. Tämä on siis se sarjakuva, joka jäi pois Journalismikritiikin vuosikirjasta.
Kiinan ihmemaasta kuuluu taas kummia. New York Times raportoi Harry Potter -kloonikirjoista, joilla ei ole kovinkaan paljon tekemistä Rowlingin luomusten kanssa:
These include ”Harry Potter and the Half-Blooded Relative Prince,” a creation whose name in Chinese closely resembles the title of the genuine sixth book by Ms. Rowling, as well as pure inventions that include ”Harry Potter and the Hiking Dragon,” ”Harry Potter and the Chinese Empire,” ”Harry Potter and the Young Heroes,” ”Harry Potter and Leopard-Walk-Up-to-Dragon,” and ”Harry Potter and the Big Funnel.”
