New York Timesissä arvioidaan Arto Paasilinnan uusin* romaani The Howling Miller. Koska mikään ei ole heikkoegoiselle suomalaiselle kiinnostavampaa kuin tietää mitä ne meistä ajattelee, luin jutun kuin Piru Raamatun.

Heti kärkeen Tayt Harlin vertaa Paasilinnaa Ingmar Bergmaniin ja Halldor Laxnessiin. Pian sen jälkeen todetaan kirjailijan muistuttavan kovasti myös itseään mylläriä, no slouch himself. Paljon muuta syvällistä juttuun ei mahdukaan, joten käännyin muiden suurmedioiden puoleen. Guardianissa Maya Jaggi kirjoittaa teoksen käännöksen olevan harmillisen heikko, koska välikielenä oli ranska.

Sitten pärähtää:

Yet even a glimpse of Paasilinna’s singular vision of freedom and persecution proves beguiling.

Miten hienoa: Singular vision! Beguiling!

Vaan jopa nousee kyynikon mieleen epäilys: koska Paasilinna on nykyään kirjallinen persona non grata, voimmeko riemuita hänen varhaisteoksensa arviomenestyksestä maailmalla?

*Ilmeisesti tosiaan on niin, että Paasilinnalta on käännetty englanniksi tätä ennen vain Jäniksen vuosi.