Cold Feetin viimeinen jakso ikinä loppui tunti sitten. Se oli kovasti koskettava (ainakin neiti Manninen tarvitsi nenäliinaa vähän väliä), mutta minusta myös vähän hätäinen. Huom: Spoilereita luvassa suomalaisille, joten älä lue jos moinen vaivaa.

Ensinnäkin täytyy tunnustaa, että kyseessä oli sarja, jota en oikeastaan seurannut. Tai en ainakaan alusta asti. Enkä ainakaan molemmilla silmillä. Kävi nimittäin niin, että Sonja oli niin vakuuttunut sarjan ylivoimaisesta loistavuudesta jo alusta lähtien, että hän yritti kaupata sitä minullekin. Joten aloin katsoa sitä kun paikalle satuin. (Sama homma tapahtui muuten Popstarsin kanssa – en varsinaisesti katsonut sitä, mutta silti näin melkein kaikki jaksot, ja osan myös uusintoina.)

Mutta piti kirjoittamani siitä, miksi finaali tuntui hieman pakotetulta. Toisin kuin vaikkapa Sex and the Cityn lopetusjakso, Cold Feet halusi väen vängällä saada kaikkien päähenkilöidensä tarinaan jonkinlaisen lopetuksen. Myönnettäköön, että S & C on melkeinpä sitcom tähän verrattuna, mutta silti.

Ei siinä mitään, että osalle hahmoista loppu oli onnellinen ja osalle onneton, mutta kun yhden jakson aikana väännettiin loppuun juonikuviot, joita oli rakennettu koko muun kauden ajan, jäi suuhun hieman kitkerä maku.

Perustelen väitteeni sillä, että Sex and the Cityssä hahmot eivät juurikaan kehity, jatkuvilla juonikuviolla ei ole kovin suurta merkitystä – okei, kausimittakaavassa ehkä, mutta ei perinteisellä tavalla. Sanotaan vaikka niin, että muodolla oli enemmän merkitystä kuin sisällöllä.