Ala-asteella minulla oli monia epähygieenisiä harrastuksia. Jos ollaan tarkkoja, muutamat niistä ovat nykyäänkin erottamaton osa persoonaani. Eräs näistä toiminnoista oli yhtä lyhytikäinen kuin kuvottavakin.

Paikka on Nepenmäen ala-aste Joensuussa, aika on 1980-luvun loppu. Erään poikkeuksellisen tylsän tunnin aikana kolmasluokkalainen (tai toka tai eka, en muista enää) Olli oli oma-aloitteisesti kehitellyt varsin mainio ajanvietteen. Sen osasia olivat pyyhekumi ja sierain. Säännöt olivat varsin yksinkertaiset: pieni kuminmurunen tungettiin oikeaan sieraimeen, vasen henkirööri tukittiin sormella ja pyyhkijänpala puhallettiin ulos nenästä. Loputtomasti halpaa hupia, tai niin minä luulin.

Kunnes kuminpala ei enää tullutkaan ulos.

Tätä hämmentävää tilannetta seurasi huomattava määrä paniikkia (”voiko murunen jäädä nenääni ikuisiksi ajoiksi?”), epätietoisuutta (”voinko vahingossa imaista kumin sisääni?”) ja itkua (”voi paska”, eli edeltävien ajatusten yhteisvaikutus). Koska en halunnut paljastaa surkeuteni todellista syytä, pyysin kyynelsilmin lupaa käydä terveydenhoitajan luona, ja tämä enkelihahmo poistikin murusen vaivatta pinseteillä nenästäni.

Olen melko varma, ettei kukaan luokkatovereistani saanut koskaan tietää, mitä todella tapahtui.