Joskus sitä törmää artikkeleihin, joita lukiessa tuntee olonsa kateelliseksi. Kateelliseksi siitä, että joko a) juttu on aivan surkea ja olisin itsekin osannut tehdä paremman, b) olen itse saanut saman ajatuksen joskus mutta en koskaan ole saanut väännettyä sitä jutuksi tai c) juttu on aivan mahtava, samoin kuin idea.

Ensimmäisessä tapauksessa kateus tulee siitä, että toimittaja X saa kirjoitella moista moskaa usean tuhannen euron kuukausipalkalla ja minä maksan sen lukemisesta. Mieleen nousee väistämättä ajatus siitä, että minäkin pärjäisin tuossa hommassa sekä tuhahtelua jämähtäneille toimittajille ja päälliköille, jotka eivät tajua palkata nuoria, fressejä* kasvoja.

Toisessa tapauksessa kateus syntyy, koska juttu on arvovaltaisessa julkaisussa ja olen varma, että minäkin olisin pystynyt siihen, jos vain olisin saanut mahdollisuuden. Tämä on tietenkin silkkaa itsepetosta, sillä jos olen kerran keksinyt saman ajatuksen jo aiemmin, miksen muka ole tehnyt siitä juttua? (En ehtinyt. Niin just.)

Kolmannessa tapauksessa tunnen itseni pieneksi ihmiseksi, jolla ei ole koskaan hyviä ideoita tai vaikka olisikin, ei niistä koskaan syntyisi yhtä hienoja juttuja.

*: En ole koskaan tätä ennen käyttänyt sanaa ’fressi’. Ei olisi ehkä nytkään pitänyt.