Yksi tärkeimmistä hetkistä urheilunvastaisessa historiassani sijoittuu vuoteen 1989. Oli kolmannen kouluvuoteni talvi, ja jokaiseen koulutalveen kuuluu erottamattomana osana hiihtokilpailut. Niin meilläkin. Tuolloin, kultaisella 1980-luvulla, uskottiin vielä lasten erotteluun, lajitteluun ja nöyryyttämiseen urheilun avulla. Niinpä kaikki tulokset laitettiin julkiseen paikkaan näkyville ja voittajat saivat palkintonsa gaalassa, jossa koko koulu oli läsnä. Tuon vuoden erikoisuutena oli se, että erillisten luokkien sijaan kilpailimme sijoituksista koko vuosiluokan kanssa. En siis jäänyt viimeiseksi kahdestakymmenestä, vaan kuudestakymmenestä lapsesta. Tai no, saatoin olla toiseksi tai kolmanneksi viimeinen, en ole aivan varma. Käsittänet kuitenkin pointin.

So far so good, mutta nyt tarina muuttuu eeppiseksi. (Mainittakoon, että rakas äitini kertoo tätä osaa edelleen suurella riemulla, sillä hänestä se ilmeisesti kertoo jotain oleellista minusta ja urheilusta.) Koska kyseessä oli kuitenkin suomalainen peruskoulu, opettajien mielestä kehnon urheilusuorituksen jättämä sosiaalinen stigma oli poistettavissa vanhan kunnon Herra Satunnaismuuttujan avulla. Niinpä täydellisen hierarkkiseen urheilutulokseen ruiskutettiin hieman demokratiaa kaaoksen muodossa, mikä käytännössä tarkoitti sitä, että tuona vuonna palkintoja jaettiin muillekin kuin voittajille.

Aivan niin. Joku oli aamun kahvihöyryissä saanut ilmeisesti päähänsä, että olisipa hienoa jakaa jokaiselle luokka-asteelle yksi palkinto arvottuna. Arvaat kai jo kuka sen voitti. Niinpä lavalle asteli ylevien atleettien lisäksi myös yksi hieman pulleampi pikkupoika, joka nöyrästi pokkasi rouva Fortunan anteliaasti valitseman palkintolusikan. Siinä minä sitten seisoin, valojen paahteessa ja koetin olla romahtamatta palasiksi puolentuhannen veren- ja kiusaksenhimoisen ala-asteen oppilaan edessä.

Mainittakoon, että lusikka on edelleen tallessa, joskin pahasti hapettuneena. Se on ainoa asia, jonka olen koskaan voittanut urheilukilpailussa ja tulee mitä todennäköisemmin olemaan ainoa asia, jonka tulen koskaan voittamaankaan. Mutta ymmärtänet, miksen erityisemmin jaksa hurrata moderneille gladiaattoreille, jotka ylittävät voipuneena, kuivaa sylkeä erittäen maalilinjan ja omistavat tuloksen Suomen mahtavalle valtiolle. Minulta se valtio vei urheiluhalut jo viime vuosituhannella.