Norjalais-ruotsalainen Salmer fra kjøkkenet oli symppis periodikomedia miesten välisestä ystävyydestä, joka on tietenkin mieltäni ikuisesti lämmittävä aihe. Siis että miesten ei tarvitse bondata tappamalla musulmaaneja tai jollain muulla hienolla tavalla, vaan olemalla vain ystäviä. Toteutus oli hillityn tyylikäs, vaikka tarinassa ehkä joitain klisepisteitä onkin. Vähäeleiset näyttelijäsuoritukset toimivat hyvin samalla sekä koomisina että dramaattisina.
Olen usein miettinyt (ihan tosissaan!), että milloin elokuvaa voi sanoa hyvin tai huonosti ohjatuksi. Nyt uskallan sanoa, että Pelon maantiede oli tosi hyvin ohjattu – ja/tai käsis oli sovitettu hyvin. Siinä ei ollut tyhjäkäyntiä, näyttelijäsuoritukset olivat jämäköitä, kuvankäyttö ei pelkästään toistanut tekstiä ja sivuosiin oli saatu vetoa, mikä on minusta aina mainio merkki, sillä uskottavan hahmon luominen muutamalla replalla ja kohtauksella on tosi tosi hankalaa. Juoni oli ehkä osin vähän kliseinen, mutta siihen mahtui paljon mahtavia hetkiä, niin pelottavia kuin hauskojakin.
Grizzly Man on loistava, loistava, loistava. Se on mahtava dokumentti ihmisen ja luonnon suhteesta ja lisäksi se on mahtava elokuva Werner Herzogista, joka tuntuu jotenkin aina löytävän itsensä oloisia kohteita.
Hääjuhla tuntuu jotenkin hapuilevalta, Ang Lee on petrannut myöhemmin. Aihekaan ei ehkä niin raflaava enää nykyään kuin aikoinaan.
Tupakkatytöt on hieno dokkari. Miten koomiselta kuulostaakaan urapsykologin musta on valkoista -flippaus hänen puhuessaan ”mahdollisuuksista, joita avautuu”. Tupakkatytöt muistuttaa, miltä työttömäksi jääminen tuntuu, vaikken edes ole varsinaisesti kokenut sitä. (Pieniä kuolemia on vapaan toimittajan arki täynnä.) Tosin kun on akateeminen, nuori eikä lähipiirissä ole kukaan joutunut tuolla tavalla tyhjän päälle, niin ei täysin voi ymmärtää, mutta tunne välittyy empatian kautta.
Saippuaprinssi on vähän hutera kokonaisuus, mutta käsikirjoittajien lätkiminen oli minusta hauskaa. Oletan, että leffan narratiivi itsessään on myös jonkin sortin saippuaoopperavitsi, mutta ei se silti oikein jaksanut huvittaa. Ylinäytteleminen oli kivaa.
Les Vacances de Monsieur Hulot sisältää käsittämättömän hienoja visuaalisia gageja, joiden keksimiseen vaaditaan kyllä kansainväliset ISO-standardit ylittävää neroutta. Kokonaisuus on ehkä vähän epämääräinen, tai siis että tarina tuntuu toimivan lähinnä runkona, johon voi ripustella hassuttelukohtauksia, mutta kun ne hassuttelut ovat näin hienoja (sorsastaminen, auto, pyörätuoli), niin en minä ainakaan kehtaa valittaa.
Stardust huutaa jatkuvasti olevansa taianomainen. Näyttelijät näyttelevät, lavasteet ovat lavasteellisia, musiikki pauhaa. Jos elokuva osaisi puhua, se sanoisi HEI KATSOKAA ME OLEMME TOSI MAAGISIA ME RATSASTAMME LÄPI TOSI HIENOJEN MAISEMIEN WHUU WHII WHAA. Ei näin.
Michael Mooren työskentelytapoja vahvasti dissaava Manufacturing Dissent on heikoimmillaan, kun se käyttää samoja jippoja, joista dokkarin tekijät syyttävät Moorea. Ihan päteviäkin pointteja on mukaan mahtunut, mikä saa ihmettelemään, mistä tuo omilla aseilla -ratkaisu johtuu. Synnyttäähän se kieltämättä ironiaa kerronnan metatasolle, mutta onko se nyt sitten tarpeeksi hyvä vitsi?
Puhelinpalveluiden Intiaan sijoittamisesta kertova John & Jane sisältää liikaa henkilöitä ja on minun makuuni turhan maalaileva. Sattumoisin New Yorkerissa kirjoitettiin täsmälleen samasta firmasta (Office Tiger). Okei, sen näkökulma oli myös vahvemmin perustajissa, mutta silti.
Be the first to leave a comment. Don’t be shy.