Niille, joilla on kehno mielikuvitus, on nyt tarjolla lisää kuvia Walesista.

Jummijammi notta onkin massu täynnä. Mentiin klo 18.30 kurssikaverin luo bileisiin ja tultiin sieltä puolenyön maissa kotiin. Pirskules sentään, miksei kukaan varoittanut etukäteen? Oli muonaa niin paljon, että kotimatka oli tuskallinen yhdistelmä sulatus- ja pidättelyvaivoja. Mutta toisaalta tytöt olikin kuulemma kokanneet kaksi päivää. Ottakaa opiksi: jos kauko-Idästä kotoisin olevat ihmiset pyytävät vieraisille, ei kannata ottaa pohjia.

Olen päättänyt ryhtyä pitämään listaa, josta ilmenee mitä Suomelle ominaisia piirteitä voisi tuoda tänne ja vice versa. Ideat ovat vapaasti hyödynnettävissä eikä niistä tarvitse maksaa rojalteja.

Suomesta

• talojen lämmitys
• suihkut, joista tulee a) tarpeeksi ja b) lämmintä vettä
• kahvi (voi luoja mitä litkua tuosta Tescon noname-brandista tulee)
• byrokratia (vrt. pankkiseikkailu 2003)

Suomeen

• halpa ja toimiva kaupunginsisäinen joukkoliikenne
• iloiset tv-visailu-isännät (katsokaa Who Wants To Be A Millionaire tai Weakest Link ja ymmärtäkää)
• luentoaikataulut (kuusi tuntia viikossa)

Olen jo jonkun aikaa ollut sitä mieltä, että ihmisen käsitys kaupungista säilyy suhteellisen samanlaisena riippumatta siitä, missä sattuu asumaan. Tarkennan: Uskon, että mielikuva siitä, millainen ja kuinka iso paikka kaupunki on, vakiintuu lapsuus- ja nuoruusvuosien aikana. Tämän leimaantumisen jälkeen jokaista kaupunkia ajattelee samankokoisissa blokeissa.

Konkreettinen esimerkki: Minun kaupunkiskeemani vastaa Joensuuta. Se tarkoittaa noin 50 000 asukasta, ruutukaavakeskustaa ja omakotitalojen muodostamia asuinalueita. Tämän kaupunkikäsitteen alla on vielä pienempiä palasia, jotka kattavat Niinivaaran ja Keskustan, ja kaikki niiden ulkopuolelle jäävä on terra incognitaa (sori vaan, Rantakylä ja Noljakka). Tätä samaa, nuoruudessa vakiintunutta käsitystä on melko helppo soveltaa Jyväskylään. Se ei ole asukasmäärältään paljonkaan isompi ja ydinalueita on suunnilleen yhtä monta (Kortepohja, kampus, keskusta ja Lutakko). Niinpä minulla ei ole vaikeuksia ymmärtää Jyväskylää kaupunkina. Myös Cardiff on hallittavissa tällä samalla tavalla. Vaikka asukkaita on noin 300 000, ei minun Cardiffini käsitä kuin Roathin, kampusalueen ja keskustan. Niinpä se ei pohjimmiltaan vaikuta kovinkaan erilaiselta paikalta.

Mutta Hampurin tunkeminen samaan kaupunki-kategoriaan tuotti vaikeuksia. Tätä selventää parhaiten eräs tylsä anekdootti: Kun luin Hampurissa aikakauslehteä, jonka sivuilla oli lista menopaikoista, konserteista ja muista vastaavista riennoista, ihmettelin kuinka maanlaajuisessa lehdessä kerrottiin niin paljon Hampurin asioista. Ja vasta sitten tajusin, että kyseessä on miljoonakaupunki, joten lehti voi ilmestyä pelkästään siellä ja selviytyä. Minun mielessäni, näetsen, aikakauslehti (glossy magazine) on maanlaajuinen olio. Vaikka ymmärräsin kaupunkilehden käsitteen (City, Uutislehti 100), ei aikakauslehti yksinkertaisesti mahtunut kaupunki-skeeman alle.

Ja mikä olikaan tämän kaiken pointti? Lähinnä se, että moisten kallonsisäisten rakenteiden takia päivittäinen elämä Cardiffissa (joka eroaa jossain määrin Joensuusta, tuosta kaupungin arkkityypistä) ei tuota ongelmia. Kävelen sellaisia matkoja, jotka tapasin kävellä Joensuussa ja kuljen bussilla matkoja, jotka kuljin bussilla Joensuussa. Arjen harmaus on joskus ilahduttavaa, sillä rutiini pitää pään kasassa.

Tesco Metro mainostaa olevansa auki 24 tuntia vuorokaudessa. Ovet ovat kuitenkin kiinni iltakymmenestä aamukahdeksaan.

Käytiin Sonjan kanssa läheisessä intialaisessa ravintolassa ikään kuin juhlistamassa ystävänpäivää ja kaikkea semmoista. Valitsin aterian, joka oli mainittu ”kohtalaisen tuliseksi”.

Koska tämä oli ensimmäinen kerta ko. ravintolassa, enkä voinut täten arvioida tulisuusskaalan paikkansapitävyyttä, päätin ottaa lunkisti. ”Fair enough”, tuumasin mätettyäni puolet sapuskasta suuhuni, ”eihän se niin tulista ollutkaan”.

Ja sitten söin chilin.

Sonja oli jo varoittanut minua chilistä, mutta ensimmäinen isku tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Aivan, ensimmäinen – minä kun en tunnetusti ole niitä kaikkein kirkkaimpia yksilöitä.

Toisen pippuripaprikan syötyäni olin valmis amputoimaan kieleni välittömästi. Minuun ei ole sattunut yhtä paljon sen jälkeen kun jalkani amputoitiin.

Aivan, minulta ei ole koskaan amputoitu jalkaa.

Jopas olen heittäytynyt kevytkenkäiseksi taloudellisessa mielessä. Viime päivinä on tullut visiteerattua elokuvissa (About Schmidt, Chicago ja lähipäivinä vielä The Pianist ja Punch-Drunk Love) ja ostettua pino levyjä (Dandy Warhols, Lemon Jelly, Ed Harcourt, The Streets, Starsailor, Blur ja Kate Bush). Mutta pahinta on se, että nyt sorruin ostamaan DVD-leffoja (Saving Private Ryan ja Terminator, jos on pakko tietää), vaikka mitä helvettiä minä niillä täällä muka teen ja olin jo tehnyt periaatepäätöksen etten osta mitään. Olen niin heikko. Mutta minkäs teet, kun kaikki on tarjouksessa (lue: eivät normaalin sikahintaisia) ja päivä on nuori ja luottokorttikin vielä kimaltelee.

Ettei blogin asiapitoisuus vain pääsisi laskemaan liiaksi, kerron nyt viimeaikaisista tapahtumista ns. viralliseen sävyyn.

Ensinnäkin Sonja sai työpaikan. Tai on siitä jo kaksi viikkoa. Hän on töissä ison toimistorakennuksen työmaaruokalassa. Palkka on minimi (eli 4,20 puntaa / tunti) ja vuoro alkaa 6.30.

Toisekseen opinnot. Minulla on kuusi tuntia luentoja viikossa ja päälle kolme tuntia seminaari-istuntoja joka toinen viikko. Melkoista sluibailua siis. Ensimmäiset esseettehtävät on nyt jaettu. Tehtävät ovat melko rajoitettuja ja juttujen laajuuskin on hallittava (sellaista 1000-3000 sanaa).

En tunne ”koulusta” ketään paitsi yhden japanilaisen ja yhden hongkongilaisen tytön. Tai no tiedän nimeltä yhden kymrinpuhujan, mutta Garethiin törmää vain toisinaan. Tämä kaikki tarkoittaa käytännössä sitä, että seminaariryhmissä olen yleensä kolmas (tai viides tai kuudes) pyörä, joka kuunteli mm. maanantaina mielenkiintoisia tarinoita töistäpinnaamisesta ja pankkikortin luottorajan kiusaamisesta baari-iltana.

Kämppisten kanssa tulee hengailtua kotona. Owenilla eli kiinalaisella koulupojitsulla on läppärissään DVD-asema, mitä on tullut jo hieman hyödynnettyä. Meillä olisi suunnitelmissa mennä lauantaina porukalla (Owen + Dan + Sonja + mie) syömään ja sitten elokuviin (katsomaan Catch Me If You Can, jos on pakko tietää – en minä sitä valinnut).

Että melko ennustettavasti menee. Ei hullumpaa, kuitenkaan.

More pictures of Cardiff

Voi jumalauta. Tuumasin, että kirjoitan pankkiseikkailuista vasta sitten kun asiat on saatu onnellisesti päätökseen, mutta tänään kamelin (=se on niinko minä) selkä katkesi. Tai viilataanpas tuota kielikuvaa hieman: selkä ei vain katkennut passiivissa, vaan byrokratiakoneisto kiinnitti kamelin ensin ruuvipöytään, ja sitten kiristi sitä hitaasti ja nautinnollisesti monen päivän ajan. Vielä varoituksen sana: seuraava tilitys on pitkä, tylsä ja todennäköisesti hyödytön. Voit haluta käyttää aikasi jotenkin hyödyllisemmin. Valmis?

Hyvä. Loikataanpas ajassa pari viikkoa taaksepäin. Tammikuussa iloinen ja positiivinen O. Sulopuisto oli asustellut Cardiffissa jo muutaman kuukauden. Siihen asti hän oli selvinnyt Visalla ja pankkiautomaatilla, mutta kallon pohjalla pyöri ajatus paikallisen tilin avaamisesta. Siispä tuumasta toimeen.

Hän marssi lähimmän pankin konttoriin. ”Hyvää päivää”, sanoi pankkivirkailija, ”kuinka voin auttaa?” Kuinka miellyttävää, O. Sulopuisto ajatteli. Tämä on varmaan sitä brittiläistä ystävällisyyttä. Muutaman minuutin neuvonpidon jälkeen selvisi, että herra Sulopuisto tarvitsisi vain passin ja yliopiston kirjoittaman kirjelmän, joka todistaisi hänen asuvan Suomessa. Siispä hakemus sisään.

Loikataan ajassa kolme päivää eteenpäin. O. Sulopuisto marssi yliopiston rekisterin ovesta sisään, soitti ovikelloa ja kertoi tulleensa hakemaan lomakkeensa. ”Jaa mutta, sitä ei löydy täältä”, ihmetteli sihteeri. Muutamaa minuuttia myöhemmin paikalle saapui toinen akateeminen henkilö, joka ilmoitti postittaneensa lomakkeen minulle, kun O. ei ollut erityisesti maininnut tulevani hakemaan sen. No, nytpä oli perjantai, joten lappunen olisi hänen kourassaan vasta maanantaina. Siispä viikonlopun viettoon.

Maanantai toi muassaan yhden ruskean kirjekuoren, jonka sisällä olivat pyydetyt todistukset. ”Erinomaista”, O. Sulopuisto tuumasi ja marssi pankkiin avaamaan tilin. ”Mutta kas”, sanoi toinen pankkitoimihenkilö, ”tämä kirjelmä ei ole osoitettu pankillemme ja lisäksi siinä ei sanota, että olisit ollut kirjeenvaihdossa yliopiston kanssa.” Vai niin, tuumasi herra Sulopuisto, onpa omituista ettei yliopiston henkilökunta osannut ottaa moista huomioon. Luulisi heidän täyttäneen näitä aiemminkin. Herra Sulopuisto poistui rahoituslaitoksen kiinteistöstä ja jatkoi jokapäiväisiä touhuilujansa. Sitä paitsi hänen mieleensä oli tullut muutama seikka, jotka olisivat ongelmallisia ilman verkkopankkiyhteyttä, jota pankki taas ei suostunut lyhytaikaiselle opiskelijavieraalle tarjoamaan. ”Noh, eiköhän tässä selvitä ilmankin”, tuumi Sulopuisto. Siispä asia jäi unholaan vähäksi aikaa.

Paria päivää myöhemmin epämääräinen tunne alkoi kalvaa herra Sulopuistoa. Yhtäkkiä hän tajusi, että vuokranmaksu koittaisi viikon päästä, ja vuokrasumma olisi siinä määrin huomattava, että riittävän rahamäärän nostaminen Visa-kortilla olisi epäviisasta finanssipolitiikan kannalta (siitä veloitetetaan 2,5% ja jokunen euro, kun taas Visa Electronilla provikka on vain prosentin). Samaan aikaan herra Sulopuiston elinkumppani oli saanut työpaikan, jota varten hän tarvitsisi – luonnollisesti – tilin paikallisesta pankista. Neiti Manninen oli seikkaillut jo muutaman päivän pankkien syövereissä, vain ilmaantuakseen välillä haukkaamaan ilmaa ja poimimaan uusia dokumentteja mukaansa. Lopulta, varustettuna suomalaisella tiliotteella, työnantajan pankille osoittamalla ja henkilökohtaisesti allekirjoittamalla todistuksella, passilla ja kirjeellä, jossa huonenaapurimme todisti henkilökohtaisesti meidän asuvan siellä missä asumme, ja liittipä arvon naapuri vielä todisteeksi mukaan vinon nipun laskuja, joita voi saada vain jos asuu kotona.

(Selvennyksen vuoksi mainittakoon, että pankin mielestä esimerkiksi vuokrakuitti ei todista, että ihminen asuu jossain. Sen sijaan vaikkapa sähkölasku osoittaa moisen mitä selvimmin. Tämä on tietenkin täydellisen ymmärrettävää kaikkein alkeellisimmallankin arkilogiikan avulla.)

Nämä dokumentit aseenaan neiti Manninen onnistui taivuttelemaan kuudennen vastaantulleen pankkivirkailijan kolmannessa vastaantulleessa pankissa uskomaan, että kyllä, hän todellakin asui kotonaan ja kyllä, hän oli todellakin olemassa myös Suomessa. Vaikutti jo siltä, että tarinalla olisi onnellinen loppu. Neiti Manninen kertoi Herra Sulopuistolle, että pankkihenkilön mukaan herra Sulopuisto saisi avattua tilin käyttämällä vastaavia dokumentteja. Ikävä kyllä eräs vaadituista asiakirjoista oli tiliote, jota Herra Sulopuiston suomalainen pankki ei enää tarjoa nuorisoasiakkailleen (ilmeisesti Herra Pankinjohtaja oli päätellyt, että niistä taitellaan vain paperilennokkeja ja muutenkin köyhistä asiakkaista oli vain haittaa), joten moinen klamentuuri tulisi tilata kotomaasta. Kyseenomainen prosessi kestäisi tietenkin päiviä, minkä jälkeen rahansiirto brittitilille tulisi hieman liian myöhään (vuokranmaksuun viisi päivää vs. todistus Suomesta pari-kolme päivää ja rahansiirto toinen mokoma lisää). Siispä herra Sulopuisto heitti hanskat naulaan jo etukäteisluontoisesti.

Mutta kas, kun uusi päivä valkeni, saapui postissa tiliote herra Sulopuiston toisesta kotimaisesta pankista. Tämä tiliote tosin osoitti varsin karulla tavalla herra Sulopuiston finanssistrategian heikkoudet, saldo kun oli pyöreät nolla euroa. ”Joka tapauksessa”, hän tuumasi, ”nythän minulla on vaaditut asiakirjat.” Näin ajatellen hän marssi pankkiin. Tummia pilviä kasaantui taivaalle.

Kelataan tiistaiaamuun, kello yhteentoista. Herra Sulopuisto marssii hymyillen sisään pankin motorisoidusta ovesta. Hän suuntaa kohti asiakaspalvelijaa, jolle hän kertoo asiansa. ”Vai niin”, sanoo kotkanpersnaamainen asiakaspalvelija, ”sinun ei kyllä pitäisi saada tiliä avattua noiden dokumenttien avulla.” Herra Sulopuisto oli lievästi närkästynyt. Hän selitti tilanteen, ja mainitsipa ohimennen Neiti Mannisen onnistuneen tilinavauksessa vieläpä edellisenä päivänä ja samassa pankissa. Asiakaspalvelija lähti konsultoimaan Kollegaa. Tämä, kuten tulisi osoittautumaan, oli enne. Hetkisen kuluttua asiakaspalvelija palasi. ”En ymmärrä, kuinka tyttöystäväsi onnistui avaamaan tilin”, hän kertoi. Hämmennys velloi nyt jo varsin voimakkaana Herra Sulopuiston päässä. Kuinka voitonriemuisena hän olikaan astunut sisään! Mitä hän oli tehnyt ansaitakseen jumalten vihan? Mikä hubris nyt oli kyseessä?

Muutamien epävarmojen sanankäänteiden jälkeen herra Sulopuisto onnistui kuitenkin vakuuttamaan olevansa kelpo kansalainen, joten asiakaspalvelija päästi hänet konsultin puheille siinä uskossa, että herra Sulopuisto joutuisi palaamaan seuraavana päivänä kunnollisten dokumenttien kera. Rohkaistuneena sankarimme astui nyt surman suuhun. Hän tervehti verbaalisesti herra pankkiherraa, ja alkoi latoa pöydälle papereita. Tiliote, kirjelmä huonenaapurilta, passi, hammasharja, ajokortti. ”Jahas, jahas”, tuumasi pankkihenkilö, ”nämä eivät kyllä taida riittää.” SETT eli ”Siispä Ei Tiliä Teille”. Mutta hmm, yhtäkkiä herra Sulopuisto muisti, jotta hänen laukussaan makaili yliopiston koneiston tulostama lomake, joka kerta kaikkiaan todisti hänen opiskelijuutensa ja mainitsipa vielä, että hän asui Suomessa (mikäli Suomen passi ei ollut vielä riittänyt karistamaan kaikkia epäilyjä vakuutettavan mielestä).

”Mutta voi!”, huudahti herra Sulopuisto, ”tämä ei ole osoitettu pankillenne, joten se ei kelvanne.” SETT. ”Ei suinkaan, säännökset ovat muuttuneet ja nyt voimme hyväksyä kirjeen joka on osoitettu asianomaisille”, pankkihenkilö korjasi. Samassa valopilari läpäisi katon ja kerubit lauloivat hoosiannaa. Siispä sittenkin tiliä avaamaan.

Yhtäkkiä pankkihenkilön silmät alkoivat loistaa mustaa valoa. ”Jahas, jahas, tämä yliopiston kirjelmähän sisältää varsin eri osoitteen kuin tiliote.” SETT. Herra Sulopuisto yritti selittää hämmentyneelle pankkivirkailijalle, että kyseessä olivat sellaiset sivistysvaltion konseptit kuin vanhempien osoite ja osoite opiskelupaikkakunnalla. Pohdiskeltuaan hetken pöllämystynyt toimihenkilö päätti hyväksyä todistelut, mutta lähti vielä tarkistamaan asiaa kollegaltansa.

”Olen kovin pahoillani”, sanoi pankkitoimihenkilö palattuaan, ”mutta tämän kirjeen sanamuoto on väärä.” SETT. Muistikuvat edellisestä konttorista vilisivät läpi O. Sulopuiston mielen.

(Tässä vaiheessa aikaa oli kulunut puoli tuntia ja vitutus oli niin massiivinen, että minun on pakko siirtyä kerronnassa ensimmäiseen persoonaan.)

Siispä noin puolenkymmenen ”onnistuu – ei onnistukaan”-iteraation jälkeen arviolta kymmenes minun ja Sonjan yhteenlaskettuna tapaamamme pankkivirkailija jälleen kerran päätyi erilaiseen ratkaisuun kuin edellinen henkilö. Korvistani valui savua ja silmistä verta, kun kävelin jälleen kerran ulos toimistokiinteistöstä uusien ohjeiden kera.

Tämä tarina, ikävä kyllä, on tosi.