Thee Ultra Bimboos -yhtyeen rumpalin Milla Palovaaran lempijuoma on olut, selviää huomenna Nyt-liitteestä.

Mie en ihan oikeasti tajua, miten tämä pitäisi ymmärtää.

Erinomainen Kysyn vaan jo tökki kepillä juorulehtipuolen ruhoa, apunaan sunnuntai-Hesarin juttu. Yhden pointsin setä (vai onko se täti?) kuitenkin missasi.

Anssi Miettisen kirjoittamassa jutussa on kerrotaan erään Seiskan entisen toimittajan yrityksistä hankkia rahoitusta uudelle selluloosan ja painomusteen yhdistelmälle. Sitaatti: Hän sai mediakonserni Jantonin innostumaan lehtihankkeesta, mutta Janton vetäytyi viime hetkillä vedoten muun muassa eettisiin syihin. Tässä vaiheessa Jantonin pisteet nousivat kohisten minun kirjoissani, ja jatkoin lukemista: yhtiön hallituksessa istuivat lööppijulkisuudesta kärsineet Pekka Vennamo ja Hjallis Harkimo, jonka jälkeen äskettäin ansaittu karma lorisi jonnekin kosmiseen viemäriin.

Mikä helvetin eettinen perustelu se on, että haluaa turvata oman persnahkansa?

Aika väsynyttähän tämä on, mutta jälleen kerran Hesari laskee väärin. Sunnuntain premin ylin otsikko huutaa, että Keskustan kannatus nousi kesän aikana niukasti. Kuka arvaa miten tämä HS-Gallupiin pohjautuva juttu jatkuu?

Jjjjep: keskustan kannatus on noussut […] puoli prosenttiyksikköä ja tutkimuksen virhemarginaali on suurimmilla puolueilla kaksi prosenttiyksikköä.

Eikös tämä ole jo journalistin ohjeiden vastaista?

Kuokkalan K-kaupassa oli myynnissä Gene Simmons Tonguen irtonumero, 6,80 euroa. Jäi vielä tällä kertaa ostamatta, mutta sisältö näytti melko lailla pehmo-Playboyltä: artikkeleja ralliautoilijoista ja kuvituksena syvättyä isotissisiä bikinimimmejä, joita ei mainittu jutussa tietenkään mitenkään.

Mutta miksei mistään löydy vieläkään Wordia? Tuoko tähän maahan poppilehtiä yleensäkään mikään muu pulju kuin Rautakirja, ja jos, niin kenelle tätä voi ehdottaa?

Ja kun kerran vauhtiin päästiin (hitto, kello on kuitenkin vasta puoli neljä), niin tässäpä vuoden 2003 Pulitzer-palkinnon voittajien työnäytteitä: valokuvaus, taidekritiikki (filmiarvioita) ja featuret.

Jayson Blairin hölmöilyt NY Timesissä ovat ammattikunnalla vielä hyvin muistissa, mutta ainakaan minä en ollut kuullutkaan Stephen Glassista, joka harjoitti samantyylistä toimintaa mutta vielä astetta pahempana. Käsityksen miehen tekosista saa vaikkapa lukemalla CBS Newsin artikkelin miehestä, Slaten sekä Salonin kirja-arviot, ja vielä tutustumalla Glassin New Republiciin kirjoittamiin artikkeleihin.

Keskarissa yksi suosikkihommistani oli pikku-uutisten vääntäminen väitöskirjojen aiheista. Jaa että miksikö? No silmääpä tätä Hesarista napattua pätkää: Diplomi-insinööri Juha Schweighoferin väitöskirja ”Kaksiulotteisten peräaaltojen tarkastelu soveltaen kitkattoman ja kitkallisen virtauksen vapaan nestepinnan reunaehtoja laivan malli- ja täysmittakaavan Reynoldsin luvuilla” tarkastettiin perjantaina Teknillisessä korkeakoulussa.

Jottei minusta jäisi puolueellista kuvaa, mainittakoon että erään – oikein pätevän – opettajamme väitöskirjan nimi on Nomadit rippituolissa. Medioidun uskonnon moraalisen järjestyksen dynamiikka (post)modernin television ja kulttuurin konteksissa. Mitäpä tuohon voi pieni ihminen enää lisätä?

Norman Solomonin kolumni To err is human, to truly correct is divine – Newspaper corrections we’d like to see tiivistää hyvin muutamia institutionaalistuneen journalismin ongelmista: In numerous stories this year, the Bugle has referred to U.S. ”defense spending.” Yet it is an arguable point as to whether most of the Pentagon budget is for ”defense.” A more evenhanded journalistic term would be ”military spending.”

Slate kertoo, kuinka luetaan tilastoja väärin. Tiivistelmä: Muuan jenkkikirkko pyöritti vankilassa intensiivistä evankelisointiohjelmaa, joka näytti tuottavan tuloksia, koska ohjelmaan osallistuneista vangeista joutui takaisin telkien taa normaalia pienempi osa. Tähän tulokseen tosin päästiin unohtamalla kaikki ne, jotka eivät olleet ohjelmassa mukana loppuun asti. Tai kuten PFM:n veppisivuilla sanotaan, What an opportunity to witness the power of Jesus Christ!

Hesarin uutisessa kansanedustajien palkkioiden nousemisesta (miksi muuten passiivimuoto? Kyllä siellä on kolme tiettyä ihmistä, jotka ovat päättäneet asiasta) Kokoomuksen puoluesihteeri Heikki A. Ollila toteaa, että Suomessa palkkatuloilla on ylipäänsä vaikea rikastua, mutta kyllä tällä tulee toimeen, ja ihan riittävästi.

Kansanedustajien palkkioista lie turha itkeä, sillä moinen korotusklöntti ei tunnu kansantaloudellisesti missään (ja muutenkin lie yleinen budjettitotuus, että rahaa kyllä löytyy – kyse on vain siitä mihin se käytetään). Sen sijaan vallan mielenkiintoinen on hra puoluesihteerin toteamus siitä, ettei Suomessa pääse rikastumaan. Siinäpä on porvaripuolueen yksi pääjehu mennyt epähuomiossa toteamaan, että tulonsiirrot toimivat edes periaatteessa, koska rikkaushan on aina suhteellista.

Sitä paitsi minua kiinnostaisi tietää, miksi yksityisyrittämistä aatteellisesti kannattava porukka edes tahtoisi palkansaajien rikastuvan. Senhän takia sitä ihmisten piti saada ottaa niitä riskejä yrittäjänä, että pätäkkää jäisi omaan käteen (vaikka todistetusti pienyrittäjästä tulee tässä maassa aina näätä, kun pitää puolustaa vähiä saavutettuja etuja pienet piikkihampaat veressä).

Indeksikorotuksia kaipailtaisiin myös tänne humanistipuolelle, sillä kuten Mikko kirjoittaa: On vaikea uskoa, että ihminen, jonka palkankorotus on suurempi kuin minun kuukausituloni voisi ymmärtää paljoakaan minua koskettavista taloudellisista ongelmista.