Guardianin Online-osioon kirjoittava toimittaja oli saanut päähänsä erinomaisen ajatuksen, jonka hän pisti paperille kolumnissaan: blogien ylläpito on liian helppoa.

Veppisivujen ylläpitäminen tapasi vaatia jonkin verran käsityötä ja HTML:n tuntemusta, mies tuhisi. Mutta koska asia ei enää ole näin, ihmiset tunkevat sivunsa täyteen roinaa ja triviaaleja huomioita, eikä kukaan enää tee kunnollista journalistista työtä, eli käy läpi lähteitä, haastattele ja tuota uutta tietoa.

Hyviä pointteja sinänsä, mutta valitettavasti ne olivat kaikki päin persettä. Ensinnäkin: kallis hinta ja tekninen vaikeus ei ole pitänyt televisiota hyvissä ohjelmissa tai tabloideja fiksuina. Ongelmana ei liene niinkään tekeminen kuin ideoiminen. Toisekseen: Kuka on olettanut, että blogit olisivat journalistisia tuotoksia? Jenkkilän blogikulttuuri tuntuu olevan täydellisen sisäsiittoinen, sillä mainitaanhan bloggiessakin blogin kriteeriksi se, että se lähinnä linkittää muihin paikkoihin, eikä ole vain pelkkä online-päiväkirja. Kuten hyvin tiedämme, eräille itsepaljastelu on tärkeintä.

Sitä paitsi, kuten eräs toinen kirjoitus Guardianissa huomautti, päiväkirjoillakin on arvonsa. Kirjoittaja William Boydin mukaan ne ovat ainutlaatuisen intiimejä teoksia, joiden tekemistä motivoi täydellisen rehellisyyden tavoittelu. Niillä on myös arvoa henkilökohtaisen kasvun dokumentoijina, elämän suunnittelemattomuuden ja ennalta-arvaamattomuuden kuvaajina. Lisäksi, hän väittää, ne ovat kaikkein demokraattisin kirjoittamisen muoto. Jopa kirje vaatii oletetun vastaanottajan, kun taas päiväkirjaa pidetään vain itselle.

Kaikki tämä yhteenlaskettuna on mielestäni hyvin pätevä vasta-argumentti teknistä elitismiä vaalivan hömelön aivopieruille. Joten mikä vikaa on halussa ruotia elämäänsä vepissä? (Tosin Boyd tokaisee myös, samassa tekstissä, että päiväkirja on validi ainoastaan postuumisti julkaistuna. Noh, ei kait kukaan voi olla aina oikeassa.)

PS: Minkä ihmeen takia miun aivo toimii vain keskellä yötä? Olisi kiva kirjoittaa joskus jotain päiväsaikaankin.

Minkä takia irtisanomisneuvotteluja on määrätty ihan laissa kutsuttavan yhteistoimintaneuvotteluiksi? Voinko soveltaa samaa sääntöä myös henkilökohtaisessa elämässäni?

Tästedes en vittuile toisille päin naamaa, vaan käyn mielipideneuvotteluja. En haasta riitaa pieksääkseni1 ihmisiä, vaan osallistun konfliktinhallintaneuvotteluihin. En ammuskele kadulle pienikaliiperisilla käsiaseilla, vaan harjoitan suojatulineuvotteluja. En huuda megafonin kanssa kirjastossa, vaan kokeilen viestintäneuvottelujen toimivuutta. En lunttaa tenteissä, vaan käyn tiedonsiirtoneuvotteluja. En kuuntele toisten puheluita salaa, vaan suoritan viestintäsalaisuusneuvotteluja.

En myöskään pummaa rahaa valtiolta, vaan suoritan opintotuen nostotoimenpideneuvotteluja. Eiku hups.

1: Ei sillä että pieksisin ketään kovin usein. No hyvä on, ikinä.

Mielenkiintoinen (minusta se oli!) lipsahdus lehtijutun lauseiden logiikassa oli Observer Magazinessa.

Juttu kertoi Trishasta, paikallisesta ällö-talkkarin juontajasta (à la Ricki Lake, junou). Erinäisistä syistä johtuen Australian terveysministeri kehoitti Trishaa käymään HIV-testissä hänen puolisonsa kuoleman jälkeen. Seuraava kappale alkaa: Luckily the HIV test was negative, because by this time she was married to her second husband, Mark Greive… Saatan lukea tekstiä liian kirjaimellisesti1, mutta mitä ihmettä tuo kausaalirakenne tuossa tekee?

Tässä jutussa oli kuitenkin niin paljon piristäviä puolia, että päästämme nyt kollektiivisesti Lynn Barberin pälkähästä. Vai mitä sanot seuraavista otteista?

[S]he certainly cuts a very glamorous figure as she strides into Norvich’s answer to the Groucho Club, telling me that I will love the Caesar salad. (This is my first hint that her intuition is not always infallible.)

She was recently offered Blind Date [~Napakymppi], but told them ’I don’t do game shows’ – she still sees herself as a serious journalist.

She went on so long about her superiority to the womanhood of Norfolk that I eventually got fed up and snapped, ’Try not to make me hate you.’

Toisekseen, olipa miellyttävää nähdä televisiouutisissa vaihteeksi jotain muutakin kuin blitzanalysisiä (enkös keksinytkin hienon sanan?) ja merijalkaväkeä, jotka huutavat ”jeah!”, kun lankaohjattu ohjus lentää sisään rakennukseen ja räjäyttää koko huushollin tuhannen päreiksi, tappaen tai haavoittaen samalla sisällä olevia ihmisiä pahan akselin palvelijoita2. Nimittäin Channel 4:n uutisankkuri jutteli mukavia jenkkiläisen diplomaatin kanssa, ja kysyi Juuri Sen Kysymyksen: eikö ole tekopyhää valittaa amerikkalaisten sotavankien kohtelusta (eli näyttämisestä telkkarissa), kun Guantanamon lahdella on vieläkin huomattava määrä ei-sotavankeja epämääräisissä oloissa ja epämääräisen ajan? Vastaus tähän oli tietenkin me emme nyt puhu Guantanamosta, minkä voidaan ymmärtää tarkoittavan emme halua puhua siitä, koska se on niin pirun kiusallista.

1: Sattuipa kerran kauan aikaa sitten niin, että naureskelin Lenny Kravitzin biisin lyriikoille. It ain’t over till it’s over, Lenny lauloi. Hahaa, vahingoniloitsin, eikö tuo riemuidiootti ole viksumpaa ilmausta keksinyt? Mutta myöhemmin Oskari kertoi minulle, että kyseinen fraasi vastaa suunnilleen suomen ”ei nuolaista ennen kuin tipahtaa”-idiomia. Otin tästä opikseni, mutten ole koskaan myöntänyt sitä kenellekään. En yleensäkään myönnä vaihtaneeni mielipidettä. Siitä saa finnejä.

2: Tähän liittyen tulipa mieleen, että Kimmo kertoi erään nimeltämainitsemattoman lehden käyttäneen kuvatekstiä hyvän akselin sotilaat valmistautumassa (kuvassa oli joku supertreenattu tappokone, mutta univormunsa ei vain ollut irakilainen).

Myönnän, että tämä on hiukan epäreilua, sillä jokainen tekee virheitä joskus ja että aihe, josta aion nillittää on hankala. Siitäkin huolimatta minua vituttaa se tapa, jolla The Timesin toimittajat kirjoittavat sodasta.

Todistuskappale numero 1: Juttu, jossa haastateltiin 333rd Air Expeditiory Wingin lentäjiä. Major Tag dismissed the arguments of opponents of war who point to the human cost inherent in the military technology. Onko kauniimpaa kiertoilmausta kuolemalle nähty missään pitkään aikaan?

Todistuskappale numero 2: Juttu, jossa kerrotaan kuinka sotilaat kestävät valtavat rasitukset. You know that thousand of others have been through what you are experiencing and that you have to be a part of that great tradition. Ja mikä tässä perinteessä tarkalleen ottaen olikaan hienoa, tappaminen vai kuoleminen?

Todistuskappale numero 3: Juttu, joka kertoo Harrier-lentäjästä. Below him, the Iraqi driver flung open the door of the vehicle, which was about the size of a double-decker bus, and scampered across the sand while the Harrier pilot, who is single and comes from Norwich, went through the last of a series of complicated manoeuvers in his cockpit. Mukana on tietenkin myös valokuva hymyilevästä sinkkupilotista. Vain puhelinnumero puuttuu.

Telkkarissa tällä hetkellä pelkkää sotaa ja urheilua! Ykkösellä (BBC1) rugbyä, kakkosella (BBC2) sotaa, kolmosella (ITV1) formuloita, nelosella (S4C) rugbyä, viitosella (Five) sotaa ja kuutosella (Channel Four) laukkakilpailu. Yay! Ei puutu kuin porno.

A lot of the marines are itching to go. It’s not that they’re warmongers, just that they’re highly trained professionals, sanoi ITV:n reportteri äsken telviisorissa. Just niin, ammattilaisia.

Joskus voi hermopaine käydä aivan sietämättömäksi.

Sodan kieli.

Journalism largely consists of saying – ’Lord so and so is dead’ to people who didn’t even know Lord so and so was alive in the first place. – J. K. Chesterton

Journalism is a profession who’s [sic] business it is to explain to others what the journalist personally doesn’t understand. – Lord Northcliffe

In the old days we use [sic] to have the rack; now we have the press. ja The public have an insatiable curiosity to know everything except what is worth knowing. – Oscar Wilde

The only qualities for real success in journalism are rat-like cunning, a plausible manner, a little literacy ability, and the capacity to steal other people’s ideas and phrases. – Nicholas Tomlin

I read the newspapers. It’s my one form of continuous fiction. – Aneurin Bevan

Lähde

Jopas nyt, olenkohan ollut sokea vai mitä, mutta joka tapauksessa miun dokkari tuleekin vasta lauantaina. Eli siis kello 16.05 radiot Ylen Ykköselle, hop hop.