Minulla on ollut oma blogi jo kaksikymmentä vuotta. Tuntuu, että tällaisen ajanjakson jälkeen pitäisi olla jonkinlainen hieno filosofis-poliittinen teoria siitä, miksi olen jaksanut pitää saitin hengissä noin pitkään: fediverse, omista oma sisältösi, kukaan ei voi määrätä mitä täällä höpisen jne.

Oikeasti kyse on kuitenkin lähinnä laiskuudesta. Sen jälkeen kun joskus vuosia sitten siirryin bloxsomista WordPressiin, on ollut varsin vaivatonta pitää laite pystyssä. Toki se on välillä räjähtänyt omien mokailujeni takia ja välillä siksi, että ulkopuoliset ovat rikkoneet jotain, mutta loppujen lopuksi kaksikymmentä vuotta on mennyt varsin kivuttomasti. (Muistuttakaa minua tästä seuraavalla kerralla, kun kiroilen LAMP:ia.)

Myös: kaksikymmentä vuotta! Minulla ei taida olla käytössä yhtään toista ohjelmistoa, joka olisi yhtä vanha tai atk-laitetta, jolla olisi ikää saman verran. Liekö edes kovin montaa esinettä tuolta ajalta tallessa, jos ei lasketa huonekaluja?

Here’s to the next twenty.

Lueskelin Veikko Erannin koosteblogausta vuoden 2017 kirjoista ja mietin, mikä tekee siitä niin viehättävän.

Kehitin teorian, jonka mukaan se johtuu siitä, että blogaaja (voi) kirjoittaa vain itselleen. Ajatusten muotoileminen kirjoitetuksi tekstiksi on joka tapauksessa vaikeaa ja sitä vaikeuttaa entisestään se, että kuvittelee kirjoittavansa jollekin toiselle ja muokkaa ilmaisua sen mukaan. Lähtökohtaisesti toki olen sitä mieltä, että kannattaa huomioida lukijan tarpeet, mutta blogaaminen onkin erilainen tekstilaji.

Tämän lajin kivassa blogauksessa nimittäin kirjoittaja ja lukija – eli sisäistekijä ja sisäislukija, kaiketi – ovat sama henkilö ja siksi linjassa keskenään. Siitä taas seuraa, että ei tarvitse teeskennellä, josta syntyvä autenttisuus tai ainakin sen illuusio on vetoava piirre tekstissä.

Sain sähköpostissa houkuttelevan tarjouksen:

Lähetin lyhyen viestin, jossa luki ”mitä minä kostun tästä?”. Siihen vastattiin ripeästi:

Kirjoitin vielä yhden sähköpostin: ”Ymmärsinkö siis oikein, että haluatte minun julkaisevan ilmaiseksi materiaalia, josta te laskutatte asiakkaaltanne?”

Ja vastaus:

Ahaa.

Vanhan nörttiviisauden mukaan asiat sujuvat parhaiten yöllä, koska.

Niinpä minäkin päätin vaihtaa tämän blogin ulkoasuksi Frank-teeman. Edellinen, muokattu Manifest-teema olikin palvellut jo yli kolme vuotta. Samalla piti sitten kokeilla, miten Googlen webfontit toimivat, joten tuunasin myös Nonfiktion (Publish, fontteina Open Sans ja Gentium Basic) ja Kuvan (BonPress, fontteina Lato ja Playfair Display) ulkoasua.

Nyt koko kolmikko on responsiivinen eli leiskaa ei ole pakotettu tiettyyn pikselileveyteen. En ole testannut niitä vanhoilla selaimilla tippaakaan, joten voi olla että IE:n kanssa tulee vielä suru puseroon.

Ei näytä meininki kymmenessä vuodessa paljon parantuneen. Pitäisin hirveät bileet ja keräisin tähän sata parasta merkintää, mutta on kauhea kiire.

Laters!

Vanha Blogistania for teh winnnnnn!

WordPressiin on nykyään saatavilla liveblogaus-lisäosa, jonka pitäisi toimia paremmin kuin sinisten junanvaunujen vessat. Ajattelin testata sitä tälleensä näin turhanpäiväisesti, koska AH∞oSG:in vepipalvelimella pitäisi olla jonkun verran välimuistitusta käytössä.

…että ensimmäisenä uutinen blogaamisen hiipuvasta suosiosta osuu silmääni paperilehdestä.

Mitä hittoa, blogistan? Vielä muutama vuosi sitten Pewin tutkimus olisi esitelty, käsitelty ja perattu Blogilistan kärkipään kirjoituksissa ennen kuin Ahlrothin Jussi olisi ehtinyt edes mainita aiheesta toimituskokouksessa.

Mutta haluan nähdä asian positiiviset puolet. Jos kerran nuoriso ei halua blogata, meinaa se sitä, että meillä vanhuksilla on yhä enemmän valtaa – Google kun edelleen rakastaa tiuhaan päivittyviä, omissa domaineissaan eläviä ja avainsanoja permalinkkeihin upottavia blogeja.

Blogaaminen on kuollut, kauan eläköön blogaaminen!

Viime vuoden elokuussa tuskailin keskustelun siirtyneen blogeista Feibuun. Tänään loppuu ruikutus ja alkaa vastaisku: otin äsken blogien syötteet pois Facebookin import to notes -toiminnosta ja linkkaan vastedes lukuisat blogimerkinnät käsin FB:n puolelle, mutta en merkinnän koko tekstiä vaan ainoastaan pienen ingressin tapaisen.

Ajatus on, että kun pitää kuitenkin klikata linkki auki, jotta pääsisi lukemaan tarinan, niin voipi samalla vaivalla sitten kommentoida blogissa.

Katsotaan, miten suunnitelmani kestää kohtaamisen todellisuuden kanssa.