Teleportti on laite, joka siirtää käyttäjänsä silmänräpäyksessä paikasta toiseen. Auto on teleportti, joka toimii väärin. Kun siihen astuu, siirtyy toiseen paikkaan, mutta on epävarma siitä, kauanko siirtymisessä kesti.
Vartti? Tunti? Kolme tuntia?
Olen tänä keväänä pitkästä aikaa ajanut autolla enemmänkin kuin vain viikonlopun kerrallaan ja alkanut vähitellen tottua siihen, että voin ajaa 20 kilometrin päähän Vantaalle ostamaan vaneria. Matkaan menee suuntaansa vajaa puoli tuntia, eli ei kovin pitkään.
Mutta kun nousen autosta Bauhausin parkkipaikalla, minusta ei tunnu siltä että olisin siirtynyt paikalle silmänräpäyksessä. En itse asiassa ole lainkaan varma siitä, miten pitkään olen istunut ratissa. Se on hyvin kummallinen tunne.
Pyöräillessä on koko ajan tietoinen muutoksesta. Maisemat vaihtuvat, jalat liikkuvat, välillä pitää pysähtyä ja sitten taas ährätä koko hemmetin 50-kiloinen laatikkopyörä uudelleen liikkeelle. Pyöräily ei ole raskasta, koska sähkömoottori hoitaa työt, mutta se on eri tavalla kehollista (voi Jeesus…) kuin autoilu. Jopa bussin, metron, sporan ja junan käyttäminen tuntuu enemmän matkustamiselta kuin yksityisautoilu. Autolla siirtymä paikasta toiseen tapahtuu, kun taas muille laitteilla siihen vaaditaan omaa liikettä.
Päivitin hetki sitten Jaksomedian kotisivuja. Nyt siellä lukee, että yhtiön toiminta päättyy vuonna 2024.
Se tarkoittaa, että minun pitäisi keksiä itselleni uusi työ. Ensimmäiset kuukaudet ensi vuonna menevät tutkimusavustajan hommissa, koska sain kaverilta helmikuun loppuun asti kestävän keikan. Mutta sen jälkeen olisi varmaan hyvä löytää tekemistä, jotta ei pää hajoa ja pankkitili tyhjene!
Tilanne ei varsinaisesti ole yllätys, sillä bisneksen kehnot ajat alkoivat syksyllä 2023 ja sen jälkeen olemme kokeilleet yhtä jos toista säästökeinoa. Tähän asti päästiin, mutta loppukesästä alkoi näyttää siltä, että paljon pidemmälle ei enää kanna. Syyt ovat tylsiä ja tavanomaisia: kysyntä väheni, hävittiin tarjouskilpailuja, toimitila on suhteellisen kallis. (Teknisesti ottaen yhtiön olemassaolo todennäköisesti päättyy siihen, että vuokranantaja hakee yrityksen konkurssiin maksamattomien vuokrien takia. Minkäs teet, yritettiin neuvotella asiasta mutta ei onnistunut.)
Kaikkein paskamaisinta mulla henkilökohtaisesti oli elokuussa, mutta onneksi yrityksellä on… oli pätevä vakuutus ja sitä kautta hyvä työterveyshuolto. Sairauslomaa on saatu ja muutakin apua, ja nyt voin aivan hyvin. Voisin varmasti olla paljon huonommassakin hapessa.
Kiitos kaikki asiakkaat, kiitos Veera siitä että rakensit firman kanssani, kiitos (aakkosjärjestyksessä) Anton, Arttu, Assu, Emil, Ippi, Juha, Juuso, Noora, Otto, Paavo ja Ville; Hanna, Minttu, Tiina ja Tuukka. We had a good run.
PS: Olisi aika paljon hyvää audiokamaa kaupan ja jonkun verran myös tietokonetavaraa. Pistä viestiä, jos mikrofonit tai äänikortit kiinnostavat!
Kello 11:04 lauantaina. Tervetuloa seuraamaan Amazing Race 2023 -suoritustani! Aion matkustaa julkisilla Itä-Helsingistä Vantaalle ostamaan parvisänkyyn kaksi varaosaa (yht 5,50 €) myymälästä, joka on auki vain maanantaisin ja lauantaisin, tänään klo 11–13.
Yhdensuuntainen matka kestää reittioppaan mukaan vajaat 1,5 h. Kiire tulee.
Ensimmäinen etappi on pyöräily metroasemalle. Koko matkan ETA 12:27 eli pelivaraa jää ruhtinaalliset puoli tuntia.
Otin matkalukemiseksi Kari Haakanan uuden kirjan Tapa hänet ensin, jossa käsittääkseni suoritetaan lähes yhtä jännittävää seikkailua kuin tämä omani. Toivon että mikäli jään jumiin Vantaalle, kirjassa riittää lukemista siihen asti kunnes pelastuspartio löytää minut.
Seuraavaksi paikallisjunaan, jonka lähtöön on 10 minuuttia. Tässähän ehtii ostaa kahvin mukaan (bussiin en iljennyt).
Taustatietona: tilasin alussa mainitut osat verkkokaupasta 3 viikkoa sitten, mutta koska niitä ei ole vielä kuulunut, Muhammed ja vuori.
Kello 11:39. Kymmenisen minuuttia junailua Lepuskiin, jossa pitäisi sit löytää oikea bussilaituri. Luulen että se on tän reissun hankalin paikka logistisesti.
Olen jättänyt tutun ja turvallisen Helsingin taakseni. Valmiustila keltainen.
Bussipysäkin löytäminen oli helpompaa kuin luulin. Hyvät, yksiselitteiset opasteet ja lyhyt matka. Tunti mennyt, vajaat puoli vielä jäljellä (kunhan bussi vain saapuu ajallaan).
Dösä kymmenen minuuttia myöhässä. Kohta tarttee tehdä executive decision.
Niin kävi että viimeiselle etapille on otettava käyttöön alustayhtiön välittämä taksi, koska runkolinjan bussia ei kuulu.
Disclaimer: tiedän että bussilakkoa vasta lopetellaan eikä kaikkia vuoroja ajeta, mutta olin katsonut yhteyden reaaliajassa HSL:n sovelluksesta, joten en tiedä, mistä voisin saada ajantasaisemman tiedon.
Kello 12:49. Pääsin perille noin 1 h 40 min matkustamisen jälkeen. Liike on kiinni.
Paluumatka kestää reittioppaan mukaan 1 h 8 min. Bussi saapui jo.
Pätkä on niin lyhyt, etten edes kaiva kirjaa repusta. Seuraavaksi hyppään taas lähijunaan.
Kas näin vaihdetaan bussista junaan Vantaankoskella.
Kyllä, lähdin bussipysäkiltä väärään suuntaan. Opasteet ei olleet aivan samalla tasolla kuin Lepuskissa. Nyt taas junassa eli parikytä minsaa jatkaa kirjan lukemista.
Ajassa 2 h 30 min olen taas rautatieasemalla, josta jatkan matkaa metrolla ja tsygällä. Aikaa meni ja rahaa myös, mutta jäipä varaosatkin ostamatta!
Tähän saakka olen päässyt kirjassa.
Kello 13:56. That’s a wrap. Kiitokset HSL, pääomasijoittajat, syömäni karkkipussi, kuulokkeissa koko matkan soinut Deviations 1. Meen kiroilemaan parvisängyn kokoamista.
The point of this story is to illustrate that the Dunning-Kruger effect has nothing to do with human psychology. It is a statistical artifact — an example of autocorrelation hiding in plain sight.
What’s interesting is how long it took for researchers to realize the flaw in Dunning and Kruger’s analysis. Dunning and Kruger published their results in 1999. But it took until 2016 for the mistake to be fully understood. To my knowledge, Edward Nuhfer and colleagues were the first to exhaustively debunk the Dunning-Kruger effect. (See their joint papers in 2016 and 2017.) In 2020, Gilles Gignac and Marcin Zajenkowski published a similar critique.
”Err…good morning, O Deep Thought,” said Loonquawl nervously, ”do you have…er, that is…”
”An answer for you?” interrupted Deep Thought majestically. ”Yes. I have.”
The two men shivered with expectancy. Their waiting had not been in vain.
”There really is one?” breathed Phouchg.
”There really is one,” confirmed Deep Thought.
”To Everything? To the great Question of Life, the Universe and everything?”
”Yes.”
Both of the men had been trained for this moment, their lives had been a preparation for it, they had been selected at birth as those who would witness the answer, but even so they found themselves gasping and squirming like excited children.
”And you’re ready to give it to us?” urged Loonsuawl.
”I am.”
”Now?”
”Now,” said Deep Thought.
They both licked their dry lips.
”Though I don’t think,” added Deep Thought. ”that you’re going to like it.”
”Doesn’t matter!” said Phouchg. ”We must know it! Now!”
”Now?” inquired Deep Thought.
”Yes! Now…”
”All right,” said the computer, and settled into silence again. The two men fidgeted. The tension was unbearable.
”You’re really not going to like it,” observed Deep Thought.
”Tell us!”
”All right,” said Deep Thought. ”The Answer to the Great Question…”
”Yes..!”
”Of Life, the Universe and Everything…” said Deep Thought.
”Yes…!”
”Is…” said Deep Thought, and paused.
”Yes…!”
”Is…”
”Yes…!!!…?”
”Forty-two,” said Deep Thought, with infinite majesty and calm.
Minä* tiedän vain yhden tavan tehdä hyvää pikakahvia ja se on cold brew -kahvi.
Tarvitset pressopannun ja jauhettua kahvia. Mittaa pannuun 1,5 desilitraa kahvia ja 7 desilitraa vettä. Sekoita kahvi ja anna sen uuttua (onpahan omituinen sana!) puolisen päivää. Blandaa juoma nauttiessa omaan makuun sopivassa suhteessa, vaikkapa yksi osa kahvia ja 1–2 osaa lantrinkia (maito, vesi, jääpala).
Nyt joku siellä nillittää, että usean tunnin tekeentymisaika ei ole pikaa. Ole sinä hiljaa. Pointsi on nimittäin siinä, että hikisen yön jälkeen on aivan ihanaa kävellä jääkaapille, nostaa sieltä ulos pannullinen kahvia, kaataa sitä mukiin – ja lisätä lantrinki – ja juoda se heti. Huom: ei maistu pahalta kuten kaikki muu pikakahvi, maistuu hyvältä.
Talvisin en niin tästä välitä.
Lisäys: Miksikö tämä on hyvää? Koska normaalisti kahvinkeitin polttaa jauhetun kahvin ja samalla uuttaa siitä ällöjä makuja. Kun lämpötila pysyy matalana, tältä ilmiöltä vältytään.
On erikoista tajuta, että kuolla-verbi toimii myös preesensissä. Että kuoleminen on asia, jota ehtii seurata samalla kun se tapahtuu.
Preesens-kuolema nostattaa pintaan itsekkäitä tunteita. Miksen pitänyt enemmän yhteyttä, miksen äänittänyt muisteluita lapsuudesta, miksen sanonut miten tärkeä olet, miksen tehnyt sitä ja tehnyt tätä. En pidä itseäni huonona lapsenlapsena, tiedän vain että olisin voinut olla parempi. Jonkinlaista outoa lohtua tulee siitä, että suru koskettaa muitakin. Ettei ole yksin ainakaan siinä, vaikka itsekästä ajattelua sekin on.
Preesens-kuoleman hyvä puoli on, että ehtii hyvästellä, vaikka toinen olikin silloin unessa. Kävimme sairaalassa maanantaina, perjantaina mummo siirrettiin sieltä pois ja sunnuntaina aamuyöllä hän kuoli. (En julkaise tätä kirjoitusta saman tien. Ajastan sen parin päivän päähän, ehkä siksi että haluan vielä lukea sen uusiksi.)
Laura oli viimeinen isovanhemmistani. Aino, Lassi ja Kekku kuolivat jo aiemmin. Nyt heitä ei enää ole. Tai no, fyysisesti heitä ei ole, mutta ihminen on muutakin kuin kehonsa. Meistä osa on muistoissa ja puheissa ja opituissa tavoissa ja kaikessa sen sellaisessa, mikä tallentuu muihin ihmisiin.
Luulen tämän kerran tuntuvan pahalta siksi, että muiden isovanhempien kuollessa minulla ei vielä ollut omia lapsia. On helpompaa olla tietoinen elämän loppumisen totaalisuudesta, kun on jo tietoinen elämän alkamisen kummallisuudesta. Ensin jotain ei ole ja sitten on. Ensin jotain on ja sitten ei ole.
Nyt surin itsekkäästi sekä omasta että lapsieni puolesta. Surin sitä, että lapset eivät viettäneet enemmän aikaa isoisovanhempiensa kanssa, siltä osin kun se oli minun määräysvallassani. Surin sitä, kun kerroin maanantaina mummon olevan lähellä kuolemaa ja se sai esikoisen itkemään ”en muista [hänestä] paljon mitään”. Surin sitä, että kaikki kuolevat joskus – isovanhemmat, minä, lapseni.
Kuva on vuodelta 2013. Otin sen jonkin aikaa ennen vanhimman lapsemme syntymää.
Maailma on erilainen ilman sinua, mummo, mutta maailma on yhä olemassa.
podcastit, joita olin suoraan tekemässä ja joissa olin äänessä: 24
podcastit, joita olin suoraan tekemässä: 11
podcastit, joita olin epäsuorasti tekemässä: 35
podcastit, joissa olin vieraana: 1
videot, joissa puhuin podcasteista: 1
podcast-koulutukset ja -workshopit: 2
kerrat, jolloin puhuin radiossa podcasteista: 2
kerrat, jolloin puhuin lehdessä podcasteista: 3
elopaino joulukuussa: 84 kg
Sitten vuoden 2017 päivät, jolloin saan syödä makeaa:
2.1.
3.1.
5.1.
11.1.
17.1.
29.1.
16.2.
24.2.
20.3.
7.4.
7.5.
30.7.
19.8.
4.12.
13.12.
Tuossa on aika simppeli algoritmi, jota tosin sotkee neljä ylimääräistä päivämäärää. Tarjoan oikean tai luovimman vastauksen keksijälle… jotain. Pullaa, vaikka.
