Ala-asteella minulla oli monia epähygieenisiä harrastuksia. Jos ollaan tarkkoja, muutamat niistä ovat nykyäänkin erottamaton osa persoonaani. Eräs näistä toiminnoista oli yhtä lyhytikäinen kuin kuvottavakin.

Paikka on Nepenmäen ala-aste Joensuussa, aika on 1980-luvun loppu. Erään poikkeuksellisen tylsän tunnin aikana kolmasluokkalainen (tai toka tai eka, en muista enää) Olli oli oma-aloitteisesti kehitellyt varsin mainio ajanvietteen. Sen osasia olivat pyyhekumi ja sierain. Säännöt olivat varsin yksinkertaiset: pieni kuminmurunen tungettiin oikeaan sieraimeen, vasen henkirööri tukittiin sormella ja pyyhkijänpala puhallettiin ulos nenästä. Loputtomasti halpaa hupia, tai niin minä luulin.

Kunnes kuminpala ei enää tullutkaan ulos.

Tätä hämmentävää tilannetta seurasi huomattava määrä paniikkia (”voiko murunen jäädä nenääni ikuisiksi ajoiksi?”), epätietoisuutta (”voinko vahingossa imaista kumin sisääni?”) ja itkua (”voi paska”, eli edeltävien ajatusten yhteisvaikutus). Koska en halunnut paljastaa surkeuteni todellista syytä, pyysin kyynelsilmin lupaa käydä terveydenhoitajan luona, ja tämä enkelihahmo poistikin murusen vaivatta pinseteillä nenästäni.

Olen melko varma, ettei kukaan luokkatovereistani saanut koskaan tietää, mitä todella tapahtui.

Eräs pienen elämäni traagisimmista kokemuksista oli se, kun jäin kymmenvuotiaana kiinni syntisen televisio-ohjelman parista.

Oli rauhallinen arkipäivä kolmantena kouluvuotenani. Iltapäivä oli jo pitkällä, kello läheni kuutta. Istuin olohuoneessa katsomassa televisiota ja vaihdoin juuri kanavan ykköseltä kakkoselle, kun kaksi ystävääni pamahti yhtäkkiä sisään huoneeseen. Ei koputusta, ei huutelua. He vain kävelivät suoraan sisään olohuoneeseen, ja silloin oli jo liian myöhäistä.

Kuten saatat muistaa, 1980-luvulla kello kuusi iltapäivällä kakkoselta tuli sellainen lastenohjelmiston kivijalka kuin Pikku Kakkonen. Kun kyseisen ohjelman ikuisesti muistettava tunnari pärähti soimaan, olin nalkissa. Kuinka ystäväni, joita kutsuttakoon vaikkapa nimillä herra A. ja herra K., riemastuivatkaan! Tajusin välittömästi tehneeni auttamattoman etikettirikkeen, ja helahdin tulipunaiseksi. Heidän reaktionsa oli yhdistelmä yllätystä ja vittumaista pikkupoikailua. ”Hahaha, jätkä kattoo lastenohjelmia!” he lällättivät ja lähtivät juoksemaan karkuun. Selityksen sana lienee paikallaan naislukijoille: Pienillä pojilla on selittämätön taipumus juosta karkuun, tapahtui mitä tahansa. Tyttö pussaa – karkuun. Leikkikalut syttyvät palamaan – karkuun. Kaveri tekee jotain noloa – karkuun.

Panikoin välittömästi. Pojat olivat jo ehtineet ulos talosta, kun kompuroin heidän peräänsä. A. ja K. ottivat kumijalat l. polkupyörät alleen ja sotkivat salamana auringonlaskua kohti. Yritin ottaa heitä kiinni, mutta klonkkaava pyöräni oli aivan liian hidas moiseen jahtiin. Niinpä jäin katsomaan, kun kaksi parasta ystävääni katosivat ilkkuen kaukaisuuteen. Menin takaisin kotiin, mutten muista katsoinko ohjelman loppuun.

Pahin oli vasta edessä. Kolmasluokkalaiset ovat paskamaisimpia olentoja, mitä maa päällään kantaa. Seuraavien päivien, viikkojen ja vielä kuukausienkin ajan sain kuulla ivanaurua ja lällätyksiä siitä, että katsoin Pikku Kakkosta. Sillä kymmenvuotiaat ovat aivan liian vanhoja moisiin lapsellisuuksiin, eikö vain?

Minä puolestani pidin puoli vuotta mykkäkoulua herra K:n kanssa. Jostain syystä välini A:han paranivat nopeammin. Mutta minulla on norsun muisti nöyryytyksien suhteen, joten kun revanssin aika lopulta tuli, se maistui kahta makeammalta.

Kävipä nimittäin niin, että joskus paljon paljon myöhemmin herra K. selitti minulle huvittavaa asiaa, jonka hän oli nähnyt televisiossa. Tapparan lätkäjunnu oli esitellyt siinä varusteitaan, herra K kertoi. Nuori NHL-toivo oli listannut tunnollisesti kaikki muut esineensä paitsi munasuojat. Herra K:n mielestä tämä oli mahdottoman hauskaa, sillä pikkupoikien mielestä kaikki haaroväleihin liittyvät asiat ovat täydellisen huvittavia.

Minäpä olin nähnyt tuon samaisen ohjelman. Mainittakoon, että kaikesta nöyryyttämisestä huolimatta en ollut koskaan lopettanut vanhojen suosikkieni katselua, en ainakaan pysyvästi. Täten tiesin, että kyseinen jääkiekkoentusiasti oli esiintynyt – juuri niin – Pikku Kakkosessa.

Tunsin pulssini kohoavan. Tiesin hetkeni saapuneen. Pystyin vain vaivoin teeskentelemään viatonta, kun kysyin herra K:lta missä ohjelmassa hän oli nähnyt tämän munasuojattoman nuorisourheilijan. Ah sitä nautinnon mittaa, kun ystäväni kiemurteli yrittäessään vastata! Valitettavasti en koskaan saanut, suunnitelmistani huolimatta, tätä seikkaa muun 3C-luokan tietoon. Olen kuitenkin hellinyt muistoa oikeutetusta kostostani kaikki nämä vuodet.