Minun pikkusiskoni musiikin oppikirjoissa on ties mitä donhuonoa ja muuta semmoista popinräiskettä. Kun minä olin ala-asteella 1980-luvulla, ainoa popbiisi koko eepoksessa biisi oli Let’s twist again. Ja sitten kun minä isopää erehdyin joskus sanomaan sadistiopettajalle, että eikö me voitaisi laulaa jotain uudempaa, se (nimenomaan se, ei hän) katsoi minua syvälle pieniin lapsensilmiini, narskutteli hampaitaan pianon takana ja kysyi, että mitäköhän se voisi olla. Enhän minä osannut vastata siihen niin kuin olisi pitänyt, että sinä olet se opettaja ja sinun pitäisi seurata aikaasi. Niin että sitten me vaan laulettiin Rydmania ja Salmea. On peruskoulun vika, että minusta tuli musikaalinen juntti!

Nyt olen jo siinä vaiheessa, että vanhemmille lahjaksi annetut kirjat on tullut suunnillen luettua. Muuten täytynee todeta, että tänä vuonna loot oli käytännönläheisestä syistä johtuen varsin pieni (mutta ehdottoman hyödyllinen). Sonjan kanssa tuli päällekkäislahjoja, joita pitänee setviä jossain vaiheessa, mutta ei mitään vakavaa. Kissa syö muovia, kinkkua on ja kalkkunaa.

Kaikki tämä on johdattanut minut tuumimaan, että Painonvartijat voisivat aloittaa yhteistyön Finnairin kanssa. Matkustaja punnittaisiin puoli vuotta ennen lentoa ja sitten lähtöpäivänä saisi ottaa ylimääräistä matkatavaraa niin paljon kuin on pudottanut kiloja.

Elämä tuli paketoitua jo päivällä ruskeisiin laatikoihin, ja nyt ne laatikot on kannettu varastoihin sinne tänne ympäriinsä. Minä puolestani lötköttelen kotikotona sohvasänhyllä ja katselen tietokoneen kovalevylle taltioituja leffoja, joita ei aiemmin ”ollut aikaa” katsoa. Omituinen vika tuossa: tv-ruudulla on sininen/keltainen värivirheläikkä ruudun oikeassa laidassa. Muuten atk toimii kyllä aika ihanaisesti. Leffakone toimii sokkonakin ja minä saan sen tästä pötköltäni standbylle läppärin ja eetterin ihmeen takia.

(Taas minä kuulostan naulalta.)

Teknisesti ottaen muutama essee on vielä kirjoittamatta, mutta eikös ”jouluun mennessä” tarkoita itse asiassa ”tämän vuoden aikana” ? Niin minä ainakin olen aikarajan tulkinnut. Mutta. Kun ei enää pääse irkkiin, pitää kai suolta chitchattia soolona tänne. Että kahtoo nyt mitä tästä.

Muutto edistyy niin, että enää täällä ei ole edes pahvilaatikoita, joihin mirri voisi piiloutua. Nyt sen pitää vaan seisoa pizzalaatikossa ja syödä jämiä. Mainittakoon, että pizzanjämien lisäksi sen suosikkimuonaa näyttäisivät olevan villakoirat. Minä en ainakaan enää luota siihen, että kissan vaisto kertoo sille, mitä syödä. Pah.

Kämppä on yksi hävityksen kauhistus. Kaikki isot huonekalut – paitsi sänky ja keittiön pöytä – raahattiin Sonjan isän pakettiautoon ja lattia on täynnä villakoiria, joiden mausta Tiuku näyttäisi nauttivan suuresti. Yäk. Onneksi tämä on lauantaina edes vähäksi aikaa ohi.

Menin yliopiston kirjastoon. Join siellä kahviossa kahvia ja söin pullaa. Menin istumaan pöytään, jonka ääressä naula istui, jonka kanssa jupisin.

Yleensä kun puhutaan joulustressistä, sillä tarkoitetaan kaupalliseen joulunviettoon liittyviä epämiellyttäviä tunteita. Pitää ostaa tavaroita, muistaa kuka pitää mistäkin, organisoida postikorttivyöry ja muuta sellaista.

Minun joulustressini on hieman erilainen. Sen osatekijöitä ovat muutto Joensuuhun (suurin osa kirjoista on jo viety kellariin ja kohta vien DVD-leffat Esalle jemmaan), tuleva muutto Britteihin (siellä ei ole vielä asuntoa ja miten posti käännetään ja vuokrataso on helvetillinen ja rahat loppuu), syksyn opinnot (esseitä tekemättä, en mennyt tänäänkään tenttiin kun jäi lukematta), kissan sijoitus (mihin se tungetaan, MIHIN?) ja muuta sellaista.

Ihan vaan tiedoksi ettette ihmettele.